Lisätäänkö lääkikseen seitsemäs vuosi?
Lääkiksessä lukukausi alkaa jo nyt aikaisemmin ja loppuu myöhemmin kuin muilla aloilla.
Viime kesänä Kansallinen koulutuksen arviointineuvosto, tuttavallisemmin Karvi, antoi pitkällisen selvitystyön tuloksena jokaiselle suomalaiselle tiedekunnalle suosituksen siitä, miten lääkärikoulutusta pitäisi parantaa.
Tampereella lääketieteen koulutukseen kehotettiin lisäämään johtamista, taloustieteitä ja teknologian hyödyntämistä, ihan vain joitakin kehittämiskohteita mainitakseni. Helsinkiä kehotettiin miettimään lisää mahdollisuuksia vaihto-opiskelulle. Ouluun toivottiin lisää käytännön kliinistä opetusta. Ja niin edelleen.
Viime aikoina on keskusteltu myös siitä, että sote-koulutusta pitäisi olla tiedekunnissa enemmän. Itsekin olen ollut vaatimassa lisää opetusta esimerkiksi viestinnästä ja hallinnosta. Yksi ihan valtakunnan tasolla puhuttanut teema on tarve lisätä palliatiivisen lääketieteen ja saattohoidon koulutusta.
Listaa voisi jatkaa loputtomasti, sillä lääkärikoulutukseen on jatkuvasti ehdolla uusia sisältöjä. Ja niin pitää toki ollakin. Maailma muuttuu ja lääkärikoulutuksen on väistämättä muututtava sen mukana.
Ongelma on se, että lääketieteen lisensiaatin tutkinnon 360 opintopistettä ovat jo täynnä jokaisessa tiedekunnassa. Sekä opiskelijat että opettajat ovat jo täystyöllistettyjä nykyisten opetussisältöjen kanssa. Välillä tuntuu, että tutkintoon on kohta pakko lisätä seitsemäs vuosi, jos työmäärää aiotaan vielä kasvattaa.
Siitä huolimatta yliopistoilla tuntuu aina silloin tällöin olevan houkutus lisätä opetettavia asioita tutkintoon vähän kuin vanhaan integroimalla ja olemassa oleviin kursseihin lisäämällä, jolloin opinto(piste)määrä ei teoriassa lisäänny. Se on tapa mahduttaa uutta asiaa vanhan lomaan ja kiertää jo ennestään liian täyden tutkinnon ongelmaa, mutta opiskelijoille se on epäreilua kahdellakin eri tavalla.
Ensinnäkin opintosuoritukset on sidottu opintopisteisiin, koska niiden perusteella opiskelijalle muun muassa maksetaan opintotukea. Jo laki sanoo, että opiskeltavat asiat eivät saa lisääntyä ilman, että suorituksista saatavat pisteet lisääntyvät. Eri alojen opiskelijat eivät ole yhdenvertaisessa asemassa, jos osassa tutkintoja opintopisteisiin voi mahduttaa loputtoman määrän työtä.
Toisekseen lääketieteen peruskoulutus on yksi kuormittavimmista akateemisista tutkinnoista jo nyt. Reilu vuosi sitten asiasta uutisoi Helsingin Sanomat, jonka mukaan Helsingissä lähes puolet opiskelijoista kokee paljon tai melko paljon stressiä opintojen aikana. Tampereella samaan aikaan tehdyssä kyselyssä yli neljännes opiskelijoista kertoi kokevansa usein ongelmia jaksamisensa kanssa.
Lukemat ovat hälyttäviä, mutta eivät kovin yllättäviä. Työterveydestä on tuttua se, että tunnolliset ja ahkerat ihmiset uupuvat, jos työmäärä on liian suuri. Lääketieteen opiskelijat eivät ole poikkeus sääntöön.
Hesarin uutisen jälkeen opiskelijoiden jaksamiseen on kiinnitetty enemmän huomioita, mutta työmäärä ei ole juuri muuttunut. Lääkiksessä lukukausi alkaa edelleen aikaisemmin ja loppuu myöhemmin kuin muilla aloilla.
Tulevaisuudessa koulutuksen kehittämisen pitäisikin alkaa aina kysymyksellä siitä, mitä vanhaa tutkinnosta voidaan jättää pois, jotta uutta tietoa mahtuu tilalle. Vähän samaan asia on Karvin suosituksissa sanottu siten, että tiedekuntien pitäisi yhdessä kehittää malli siitä, mitä tulevaisuuden lääkärin tulee opintojen päätteeksi osata.
Vastaus kun ei voi olla se, että tulevaisuuden lääkäri osaa kaiken.
Joel Kontiainen
Kirjoittaja on Tampereen Lääketieteen Kandidaattiseuran puheenjohtaja ja neljännen vuoden lääketieteen kandidaatti.
