Mikä systeemiä vaivaa?

Yksilön hoitamiseen kehittynyt systeemi yritti tarttua ilmeneviin oireisiin parhaalla mahdollisella tavalla.

Olipa kerran vanha maailma, jossa lääkärit yrittivät helpottaa pahimmin sairastuneiden elämää ja pelastaa niitä joita pystyivät, vaikkapa sitomalla verenvuotoja ja korjaamalla murtumia. Vaivaistaloissa saattoi saada vähän syötävää ja katon päänsä päälle, jos ei itse pystynyt näitä asioita hankkimaan vanhuuden, raihnaisuuden tai mielenterveyden heittelehtimisen takia.

Sitten maailma muuttui. Elintaso nousi, sairaudet saatiin vähenemään ja elinikä pitenemään. Köyhyys väheni, vaivaisapua ei enää tarvittu vaan tarjottiin yhteiskunnan tulonsiirtoon perustuvia etuuksia. Koulutusta tarjottiin kaikille, talous kasvoi, ihmisistä tuli yhä oppineempia ja paremmin toimeen tulevia.

Lääkärin työssä mahdollistui vaikka mikä. Tutkimus ja kehitys johtivat siihen, että lähes kaikkia sairauksia voitiin hoitaa ja ihmisten elinikää pidentää. Keskityttiin yksilön elinmahdollisuuksien lisäämiseen. Erikoistuttiin ja kapeuduttiin, saatiin huipputuloksia.

Maailma muuttui myös muuten. Uudeksi normaaliksi tuli ylikuluttava elämäntapa, yltäkylläinen materiaalinen runsaus ja loputtomat yksilölliset valinnan mahdollisuudet. Ihminen jopa osittain unohti riippuvuutensa muusta luonnosta.

Yksilöllisen itsensä toteuttamisen ja taloudellisen riippumattomuuden kääntöpuolena tuli yksinäisyys, yksin pärjäämisen pakkomielle ja pakonomainen jatkuva kiireisyys. Tuli eristäytyneisyys ja etääntyneisyys. Tuli turvautuminen erilaisiin turrutteisiin, somesta lääkkeisiin.

Psyykkinen turvallisuus jäi jalkoihin. Tuli valtava mielen oireiden epidemia.

Tuli ilmastonmuutos, lajikato, elinympäristöjen pilaantuminen, väestöräjähdys, mikrobilääkeresistenssi ja sitten vielä pandemia. Tuli ympäristöahdistus ja sitten korona-ahdistus.

Yksilön hoitamiseen kehittynyt systeemi yritti tarttua ilmeneviin oireisiin parhaalla mahdollisella tavalla. Kehitettiin hoitopolkuja, porrasteisia malleja, matalan kynnyksen palveluita, laatua ja hoitotakuuta. Prosesseja hiottiin.

Hoidon tarve kasvoi, ja kasvoi. Työtä oli valtavasti, ja aina olisi voinut tehdä vielä vähän enemmän. Lääkärit alkoivat uupua. Kollegiaalisuus kyllä kannatteli, mutta ei aina tarpeeksi.

Joidenkin tutkimusten mukaan jopa yli puolet hoitoa etsivistä kärsi lääketieteellisesti selittämättömistä oireista. Niitäkin hoidettiin parhaan taidon mukaan yksilöä kunnioittaen, usein lääketieteellisesti soveltaen. Mutta tutkimusten ja hoidon tarve vain kasvoi.

Mikä oli vialla? Voisiko olla, että systeemi oli jäänyt kovin yksilö- ja sairauskeskeiseksi? Ehkä se ei parhaista yrityksistä huolimatta pystynyt vastaamaan yhteiskunnassa ilmeneviin tarpeisiin?

Voiko olla, että nämä monenlaiset lisääntyvät oireet, ilmiöt ja huolenaiheet olivat yksilöllisen sijasta yhteiskunnallisia, yhteisöllisiä tai vähintään vuorovaikutuksellisia? Ehkä ne olivat viestiä siitä, mitä muutoksia yhteiskunnassa tarvittiin.

Mitä se oli, mitä tarvittiin?

Ja miten systeemi sitten vastasi noihin tarpeisiin?

Ja vielä: kuka siihen vaikutti - mekö?

Kirjoittaja on LL ja Lääkärin sosiaalinen vastuu ry:n ilmasto- ja ympäristövastaava sekä Facebookin ilmastolääkärit-ryhmän perustajajäsen.