Missä on kyky päättää?
Sotesta ilmeisesti ei kerta kaikkiaan pystytä tekemään päätöksiä. Onhan asiaa on valmisteltu jo 12 vuoden ajan.
Päätöksenteko on tunnetusti joskus haastavaa. Siksi on helppo keskittyä pienistä asioista tehtäviin päätöksiin ja vatvoa samalla näitä loputtomasti – ja suurten päätösten kohdalla sitten vasta vatvotaankin. Yksilötasolla ymmärrettävää ja inhimillistä.
Samalla logiikalla näyttää valitettavasti menevän nykyään valtakunnallinen päätöksentekokin. Tämän hallituskauden historiallisia ja maata järisyttäviä päätöksiä olivat mm. aiempaan verrattuna 0,8 prosenttia vahvemman kaljan myyminen ruokakaupoissa, taksilupien myöntämisen vapauttaminen ja naakkojen tuominen metsästyksen piiriin. Varsinkin viimeksi mainittu vaikuttanee laajasti kansalaisten elämään.
Sen sijaan sotesta ilmeisesti ei kerta kaikkiaan pystytä tekemään päätöksiä. Onhan asiaa on valmisteltu jo 12 vuoden ajan, ja parin edellisen hallituksen aikana olemme saaneet lukea uutisia siitä, että vaikeasta synnytyksestä huolimatta toivottu lapsi on vihdoin syntynyt. Tosin hyvin pian syntymän jälkeen kätilöt ovat peruneet ilmoituksen ja siirtäneet ilmoitetun syntymän ajankohtaa vähintään yhden raskauden keston verran eteenpäin.
Voi vain kuvitella lasta odottavien vanhempien piinaa. Tätä lasta on odotettu jokaisessa Suomen sairaanhoito/sote-piirissä, joista monessa on roikuttu löysässä hirressä koko raskauden keston ajan. Kaikenlaisilta strategisilta suunnitelmilta on oikeastaan puuttunut se tärkein pohja: valtakunnallinen linjaus. Linjausta ei ilmeisesti tule koskaan. Pelikenttä on kuin luotu suurille terveysyrityksille.
Olen ottanut kommenteissani monta kertaa kantaa sote-uudistuksen sisältöön, mutta nyt en sitä aio tehdä. Otin soten esiin, koska ainakin minua on alkanut pelottamaan pienen valtiomme päätöksentekokoneiston kyky tehdä suuria päätöksiä. Ihan riippumatta siitä, onko soten mahdollinen kaatuminen hyvä vai huono asia.
Mutta onko oikeasti niin, että poliittinen päätöksentekokoneisto on jotenkin amputoitunut, eikä kykene tekemään mitään vaikeita, tärkeitä ja myös ehkä kipeitä päätöksiä? Onko todellakin raskain mahdollinen päätöksenteon muoto nykyään vain mallia viehekalastuslaki? Tai se, että kaikki hallitukset osaavat taidon korottaa tupakan ja polttonesteiden hintoja, ilmeisesti paremman taloudellisen osaamisen puutteessa, tai näyttääkseen, että edes jostain pystyvät päättämään.
Mistä tämä voi johtua? Johtuuko se siitä, että valtiokoneistosta on rakentunut juristien ja virkamiesten saturoima valtava monoliitti, jossa keskinäinen riitely vastakkaisia näkemyksiä omaavien asiantuntijoiden välillä torppaa käytännössä kaiken? Vai onko syynä, se että meiltä puuttuvat todelliset valtiomiehet ja -naiset, ne, jotka oman poliittisen uran ja puolueen kannatuksen uhallakin uskaltaisivat tehdä päätöksiä, joille kaikki eivät taputa?
Jos kyky tehdä monimutkaisia tai vaikeita päätöksiä on kadonnut maastamme, niin "Jumal meitä auttakoon". Ainoa lohtu on oikeastaan enää se, että nykyiset päättäjät eivät päättäneet asioistamme vuosina 1939–1945, tai oikeastaan milloinkaan muulloinkaan. Talvisota olisi nimittäin aloitettu vasta siinä vaiheessa kun Lapin sodan viimeisiä laukauksia ammuttiin.
Heikki Laine
Kirjoittaja on anestesiaylilääkäri Mikkelin keskussairaalassa.
