Pakkanen puree
Terveydenhuoltoalan yritysten siirtyminen sijoitusyhtiöille on kylmää kyytiä.
Venttiiliyhtiö Nelexin myyntiaikeita ruotsalaisille kommentoi hiljattain Valmetin toimitusjohtaja Pasi Laine toteamalla: "On surullista, jos oma sukupolveni on luomassa tytäryhtiötaloutta. Meidän pitäisi rakentaa Suomea niin, että seuraavallekin sukupolvelle jää hyviä yhtiöitä, mitä kehittää."
Varsin kalliita sanoja, ja niitä olisi toivonut takavuosina lausuttavan enemmän myös terveydenhuollon toimialueella. Asia koskee niin palvelujen tuottajia kuin yrityksiä, jotka valmistavat terveydenhuollon tekniikkaa. Oman lääkärinurani aikana on tapahtunut paljon.
Olemme nähneet, kuinka lukuisia hyvin toimivia yksityisiä lääkärikeskuksia on myyty suurille terveystavarataloille, jotka kasvatettuaan ensin omaa kokokaan ovat myyneet osake-enemmistönsä kansainvälisille pääomasijoittajille. Olemme nähneet huipputasoista sairaalatekniikka valmistaneen suuren suomalaisen yrityksen omistuksen päätyneen Rapakon taakse. Olemme nähneet kotimaisten lääkeyritysten siirtyneen ulkomaiseen omistukseen.
Näissä myynneissä moni pieni yritys ja yrityksessä oleva kollegakin ovat tehneet muhkean tilin, joka kuitenkin kansakunnan tasolla on tarkoittanut samaa kuin se tunnettu pakkasella omiin housuihin pissiminen: hetken aikaan tuntuu lämpimältä, mutta ennen pitkää pakkanen alkaa purra.
Pakkasen pureminen tarkoittaa yksittäisen lääkärin näkökulmasta kylmempää kyytiä vaikkapa ammatinharjoittajalle. Kuntien näkökulmasta se merkitsee palvelun järjestämisen hinnoittelun sanelupolitiikkaa tilanteessa, jossa valinnanvaraa ei käytännössä ole. Ulkomainen sijoitusyhtiö on tässä leikissä se, jonka ei tarvitse housujaan kastella. Sitä liikuttaa lääkärin ja potilaiden hyvinvointi niin kauan, kun sillä on pörssikursseja nostava vaikutus.
Täysin oma lukunsa on terveydenhuollon tietojärjestelmät, joita reilun viiden miljoonan asukkaan maassa on käsittämätön määrä, vaikka yhdellä tai korkeintaan kahdella pärjättäisiin. Pahinta on kuitenkin se, että jopa hyväksi tai jopa parhaaksi useaan kertaan todettu kotimainen ei ole kelvannut valtakunnalliseen käyttöön.
Tietojärjestelmien hankinnoissa itsepintainen ajatus tuntuu olevan se, että ruoho todellakin on aidan tai rajan toisella puolella vihreämpää. Julkisen rahan suhteen tuo on tarkoittanut sitä, että Suomesta viedään valtion ja kuntien rahaa, meidän rahoja siis, autolasteittain ulkomaille ja tuo autokuljetus vain kiihtyy, koska tietojärjestelmän toimittaja onnistuu yleensä kytkemään hankkijan kultaiseen kahleeseen, josta on erittäin vaikea päästä irti. Sitä on turha edes mainitakaan millaisen henkilöstöresurssin tietojärjestelmän ostaneet sairaanhoitopiirit joutuvat irrottamaan toimittajan puolesta tehtävää "kehitystyöhön".
Onko terveydenhuoltoon liittyvästä yritystoiminnasta kadonnut jonnekin Molokin kitaan se ylpeys, jolla Suomen teollisuuden perusta rakennettiin viime vuosisadan alkupuolella? Missä ovat terveydenhuoltoalan patruunat, joiden johtoajatuksena oli pitää yritys kukoistavana, omana ja huolehtia myös sen työntekijöistä? Onko kansallinen etu globaalissa maailmassa jo sellainen kirosana, josta pitää vain päästä eroon mahdollisimman nopeasti? Vai onko kyseessä vain lyhytnäköinen ahneus?
Olisiko siis aiheellista ja olisiko mahdollista ottaa terveydenhuoltoala uudelleen omaan haltuun? Vaikeaa se varmasti on, mutta ei mahdotonta. Osin se riippuu myös meistä lääkäreistä ja meidän tekemistämme päätöksistä.
Kirjoittaja on anestesiaylilääkäri Mikkelin keskussairaalassa ja Lääkäriliiton valtuuskunnan jäsen.
