Paluu normaaliin ei tarkoita paluuta vanhaan

Vaihtoehdottomuus avaa uusia mahdollisuuksia – muutosvastarinta on joutunut nöyrtymään.

Seitsemän viikkoa sitten kirjoitin Lääkärilehdessä, ettei hoito saa olla tautia pahempi edes koronaepidemiassa. Tämä kevät on ollut ajankohtaisia asioita kommentoivalle kirjoittajalle karmea, sillä parhaimmillaankin tekstit ovat vanhentuneet nopeasti ja kehnosti, pahimmillaan olet vaikuttanut täydeltä pölkkypäältä tuntien kuluttua julkaisusta. Normaalioloihin paluusta puhuminen sentään osui kohdalleen, vaikka käsite tuntuukin nykyään varsin häilyväiseltä.

Alle kahdessa kuukaudessa kättelemättömyys, kotiin jättäytyminen ja tuttavien välttely ovat muuttuneet tympeydestä hyveeksi. Ihmislajin säilymisen kannalta vahvuuden ja fiksuuden sijaan suurin merkitys on ollut sopeutumiskyvyllä. Poikkeusoloissa eläminen ja toimiminen on petollista, sillä se mahdollistaa toisarvoisten ja ikävien asioiden käsittelyn lykkäämisen myöhempään tulevaisuuteen.

Rajoitetuista ja poikkeavista oloista "vapauteen" palaaminen on osalle ihmisistä stressaavaa. Sen takia palaaville rauhanturvaajille järjestetään kotiutumiskoulutusta ja vapautuville vangeille sopeutumisvalmennusta. Vaihtoehtojen puuttuminen tekee nimittäin elämästä selkeämpää ja yksinkertaisempaa. Mitä pidempään poikkeusolojen normaalitilanne kestää, sitä vaikeampi meidän on kuvitella paluuta entiseen. Tulevaisuuden avautuneen yhteiskunnan käsitys normaalista ei myöskään ole täysin se sama, jonka jätimme maaliskuussa taaksemme.

Poikkeusolojen aikana perusterveydenhuollon toiminta on keskittynyt toisaalta välttämättömiin hoidettaviin asioihin, toisaalta hyödyntämään käytettävissä olevat työkalut aiempaa tehokkaammin. Kun vastaanotto ei ole vaihtoehto, puhelintyö on saanut aivan uuden merkityksen. Ja kun puhelin ei tunnu enää riittävän, videovastaanotot ovat vyörymässä julkiseen terveydenhuoltoon nopeudella, joka yllättää kovimmatkin teknologiaintoilijat. Muutosvastarinta on joutunut nöyrtymään vaihtoehdottomuuden edessä, ainakin toistaiseksi.

Pakon edessä sopeutumisessa on ollut myös hyvät puolensa. Käyttöön on otettu vain oikeasti työtä helpottavia välineitä ja samalla vuosien varrella kertyneitä ylimääräisiä tehtäviä on kevennetty. Terveydenhuollon ammattilaisten kyky mukautua uuteen on ollut huomattavasti parempi, kuin mitä pahat kielet olisivat vuosi sitten uumoilleet. Potilaiden peruessa aikojaan on monelle saattanut tahattomasti vapautua aikaa tarkastella omaa tekemistään ja sen mielekkyyttä.

Valitettavan harvoin perusterveydenhuollossa työntekijöillä on ollut aikaa pysähtyä ja pohtia, miten ja miksi työmme on muotoutunut tällaiseksi. On traagista, että perusterveydenhuollon uudistamisen katalyytiksi tarvittiin pandemia. Toisaalta kriiseistäkin kannattaa oppia, ja näille poikkeusolojen opeille meillä on terveyskeskuksissa taatusti käyttöä. Muutamien viikkojen seisahdus tuskin aiheutti pysyvää vahinkoa kansanterveydelle. Epidemian kuitenkin oletetaan jatkuvan kuukausia tai vuosia, joten emme voi jäädä pysyvään kriisitilaan. Perusterveydenhuollon tulee aloittaa pikimmiten paluu normaalin kaltaiseen toimintaan – vaikka sitten uusin keinoin.

Paluu normaaliin ei nimittäin tarkoita paluuta vanhaan. Entiseen palaaminen voi tuntua helpolta ja turvalliselta. Jo aiemmin kasvatettua ja epidemian pahentamaa kansanterveysvelkaa ei kuitenkaan makseta pois vanhoin konstein. Poikkeusoloista saadut opit etäpalveluista, turhan tekemisen karsimisestä ja olennaisiin terveysongelmiin keskittymisestä kannattaa ottaa pysyväksi ohjenuoraksi. Perusterveydenhuollon uudistaminen onnistuu kriisistä huolimatta – tai jopa sen ansiosta.

Kirjoittaja on Keravan kaupungin johtava ylilääkäri.