Positiivista asennetta etsimässä
Uutisointi ja sosiaalinen media pitävät huolen siitä, että näemme kaiken helpoimmin kielteisenä.
Uudenvuoden aattoyönä ystäväni ehdotti, että valitsisimme jokainen yhden sanan, jonka toivoisimme parhaiten kuvaavan tulevaa vuottamme. Sanavalinnoista perusteluineen seurasi mielenkiintoisia keskusteluja. Minussa eniten ajatuksia herätti erään opiskelukaverini valinta: positiivisuus. Olen useaan kertaan alkuvuoden aikana palannut hänen sanaansa ja pohtinut sen merkitystä omassa elämässäni.
Ystäväni, lääkärikollega, kertoi kyllästyneensä negatiivisesti virittyneeseen tapaan katsoa elämää ja maailmaa. Hän ajatteli, että pyrkimyksellä myönteiseen ajatteluun voisi parantaa sekä omaa että läheisten elämänlaatua. Erityisen kyllästynyt hän oli työyhteisössä vellovaan nurjamielisyyteen, ja halusi päästä siitä osaltaan eroon.
Uutisointi ja sosiaalinen media pitävät huolen siitä, että näemme kaiken helpoimmin kielteisenä. On pelkkiä huonoja ja raskaita uutisia tai negatiivisten asioiden alleviivaamista. Epäkohdat kiinnostavat ihmisiä enemmän kuin hyvät uutiset. Maailmankuvamme on yhtä sotaa ja silmitöntä väkivaltaa, pakolaisvirtoja, nälänhätää, ilmastonmuutosta. Ammatillinen ympäristömme puolestaan huutaa pieleen menevää sote-uudistusta, julkisten varojen loppumista, työpaikkakiusaamista, rokotusvastaisuutta, uhkaavaa lääkärityöttömyyttä.
Todellisuudessa maailma etenee kohti parempaa lähes kaikilla osa-alueilla. Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokoski kirjoitti hiljakkoin asiasta kiinnostavan kolumnin (HS 13.3.). Ei tietenkään ole tarkoituksenmukaista väheksyä tai kyseenalaistaa kurjuutta ja koettuja vääryyksiä, mutta niiden rinnalla maailmassa onneksi näyttäytyy vahvana myös hyvyys. Sitä meille ei vaan yhtä aktiivisesti tarjoilla. Miksemme voisi nähdä selvemmin myös niitä asioita, jotka ovat hyvin?
Työpaikoilla ihmiset helposti sokeutuvat niin, että näkevät vain asioiden nurjan puolen. Sen, kuinka työkaveri jättää laiskuuttaan työnsä muiden tehtäväksi eikä ikinä tarjoudu auttamaan. Kuinka joku lorvii aktiivivapailla aivan liian paljon ja toinen ei koskaan joudu juhlapyhinä töihin. Kuinka kollega ei vaivaudu juttelemaan potilaan kanssa ja etupäivystäjä toimii aamuyön tunteina kuten pahimman luokan idiootti. Katkeruuden ja kateuden kylvetty siemen tuntuu kasvavan rikkaruohon tavoin jopa huonossa maaperässä.
Edellä latelemani esimerkkitapaukset aiheuttavat varmasti mielipahaa ja ärsytystä, mutta toinen puoli asiassa on juuri se, jonka kollegaystäväni yritti tuoda esiin. Näemmekö tarkoituksellisesti ympärillämme pelkkiä epäkohtia? Niistä tauottomasti jupisemalla emme saa aikaan muuta kuin painostavan ja lattean työilmapiiriin. Mikään asia ei matalaäänisellä marmatuksella muutu yhtään kummemmaksi. Niinpä valittamalla ja puhumalla toisistamme selän takana pahaa ainoastaan lietsomme nurjamielistä tunnelmaa ja tartutamme sen muihinkin.
On kummallista, kuinka vain yksi maailman kuormia harteillaan kantava ja elämän katkeroittama henkilö voi myrkyttää koko työyhteisön. Mieleeni muistuu aikojen takaa eräs käytökseltään haastava kollega, joka sai hyvin alkaneen päivän näyttämään toivottoman harmaalta viimeistään kello 8.03. Mikä hulluinta, valittavan työkaverin juttuihin on houkuttavaa heittäytyä mukaan. On helpompaa osallistua loan heittoon, kuin sanoa "hei, eikö tämä ainainen valitus voisi hetkeksi tauota, meillähän on asiat hyvin". En heti keksi helpompaa tapaa hiljentää koko kansliaa.
Hyvällä työyhteisöllä on mittaamaton arvo. Olen tämän kevään saanut työskennellä yksikössä, jossa jokainen työpäivä on tuntunut – jos ei nyt aivan juhlalta, niin riittävän mukavalta ainakin. Olen kokenut työyhteisön jäsenien olevan ammattinimikkeestään riippumatta arvostettuja ja tarpeellisia. Olen nähnyt työtä tehtävän pääsääntöisesti ilolla ja ahkeruudella. Työhyvinvointini taustalla on hyvin yksinkertainen asia: positiivisuus. Ei suinkaan yksin minun, vaan meidän kaikkien.
Mikäkö oli minun tulevan vuoden sanani? Se oli kiitollisuus. Aihe kumpusi lähipiiriäni kohdanneista raskaista vastoinkäymisistä, eikä sillä ollut alun perin mitään yhtymäkohtaa positiivisuuteen. Kuitenkin nämä kaksi asiaa tuntuvat kulkevan käsi kädessä. Lukiessani maailman murheellisia uutisia ja arvioidessani lääkärikunnassa esille nostettuja epäkohtia voin todeta omien kamppailujeni olevan vain pieniä ja hyvien asioiden jäävän voiton puolelle. Kun ensin näkee hyvän ympärillään, on helpompaa olla kaikesta sydämestään kiitollinen. Siksi ystäväni sanavalintaan on tarpeellista ihaillen yhtyä.
Pauliina Paananen
Kirjoittaja on turkulainen anestesiologiaan erikoistuva lääkäri.
