Puoskareiden aikeet tyhjiksi
Torjumme uuden maailman käärmeöljykauppiaita parhaiten, kun pyrimme lievittämään potilaan epävarmuutta silloinkin, kun sairautta ei voi parantaa.
Puoskarilaiksikin kutsuttu vaihtoehtoisia hoitoja rajoittava laki viettää tänä vuonna valmistelunsa kymmenvuotissyntymäpäivää. Asiaa on edistetty vaihtelevalla tarmokkuudella viiden ministerin aikana, mutta se on tyssännyt aina viimeistään peruspalveluministeriin kuin länsimetro ohjauslaitevikaan.
Lääkärin ammatti on kansalaisten eniten arvostamien ammattien joukossa. Korkeimmalle arvostuksessa nousevat ne alat, joilla työskentelevien mielletään tasapainottelevan arkityössään potilaan elämän ja kuoleman hiuksenhienolla rajalla. Lääkärin työn nauttiman ylitsevuotavan arvostuksen takia emme vuosikymmeniin joutuneet miettimään suhdettamme yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tiedon lisääntyminen on tehnyt asioista monimutkaisempia ja ihmisistä epävarmempia. Ammattitaitomme on edelleen arvostettua, mutta se ei ole enää auktoriteetin sanelema totuus, vaan yksi mielipide muiden joukossa. Lääkärin tulee ansaita luottamus potilaan silmissä persoonallaan, valkoinen takki ei enää riitä. Uuden maailman käärmeöljykauppiaat ovat iskeneet tähän epävarmuuden ja huolestuneisuuden saumaan omaksi hyödykseen ja potilaiden vahingoksi.
Jostain kummallisesta syystä humpuukihoitojen suitseminen lainsäädännöllä ei tunnu etenevän ja kärsijänä ovat potilaat. On käsittämätöntä, että sen seitsemän sortin myrrysmiehet energiahoitavat ja kaukoparantavat potilaiden vaivoja aivokasvaimista rintakipuihin vailla minkäänlaista edesvastuuta. Nämä hoidot eivät varmuudella toimi muuhun kuin potilaiden lompakoiden tyhjentämiseen. Puoskarit oikeuttavat toimintaansa sillä, että he vain toteuttavat potilaan toiveita hoidostaan. Samaan aikaan lääkärille napsahtaa tuomio kuolemantuottamuksesta, jos hän antaa potilaan kieltäytyä lähtemästä hoitoon.
Me lääkärit emme voi hätyytellä huijareita pois potilaiden kimpusta, mutta voimme johdonmukaisella toiminnallamme tehdä osan heidän kuvioistaan tyhjiksi. Avainasemassa on panostaminen potilaan kohtaamiseen. Arkisen aherruksen keskellä työmme merkitys hämärtyy. Ne sairaudet, vaivat ja murheet, jotka meille ovat vain osa jokapäiväistä työtämme, ovat potilaille ainutkertainen kokemus heidän ainokaisessa elämässään. Siksi meidän pitäisi pyrkiä lievittämään potilaan epävarmuutta, vaikka emme aina voisikaan sairautta parantaa. Sanoillamme on edelleen painoarvoa.
Lääketiede on täynnä epävarmuuksia, mutta ihmiset haluavat yksinkertaisia totuuksia. Rajusti oireilevan, vakavasti sairaan tai krooniseen sairauteen väsyneen potilaan kohdalla sitä itsekin toivoo loitsua, rukousta tai taikapilleriä, jolla potilaan tilanteeseen voisi tuoda helpotusta. Halu auttaa kärsivää ja helpottaa sairaan oloa on inhimillinen piirre. Empatia ja kuunteleminen ovat halpoja ja turvallisia lääkkeitä parantumattomiin vaivoihin. Paluuta aikaan, jolloin hoitolinjat perustuivat hokkuspokkukseen tutkitun tiedon sijaan, ei ole – ja hyvä niin. Toivon, että puoskarilaki viettää kymmenvuotisen uransa taiteilijajuhlaa lakikirjassa, ei ministerin pöydällä pölyttyvänä luonnoksena.
Petja Orre
Kirjoittaja on pääkaupunkiseudun PerusTerveys-lääkäriasemien johtava lääkäri
