Sano jotain kaunista
Me suomalaiset osaamme kiitoksen jakamisen huonosti.
Työnsin tuplarattaita sääreen asti ulottuvassa loskassa kolmannen lapsista roikkuessa työntökahvassa. Liikennevaloissa ohikulkija katsahti toivottomalta näyttävän kuormani puoleen ja sanoi: "Kylläpä puhuit kauniisti lapsillesi. Olet varmasti hyvä äiti." Olin kuin puulla päähän lyöty: tuliko kommentti hullun vai juopon suusta? Ihan tavalliselta viereeni seisahtunut nuori nainen näytti. Olin liikutukseen asti hyvilläni; kuinka olinkaan tarvinnut juuri noita sanoja.
Olin valvonut monta pitkää iltaa esitelmää tehden. Uusi työ lastenleikkurissa jännitti niin, että loputkin yöunet kaikkosivat. Lapset olivat mahataudissa oksennelleet kuka mihinkin. Onnetonta esitystäni oli kuuntelemassa kokonaista neljä nukahtelevaa kuulijaa. Illalla istuin sohvalle ja purskahdin uupuneeseen itkuun.
Seuraavana aamuna leikkaussalissa anestesiahoitaja kehui minua hyväksi tipanlaittajaksi. Ei hän tiennyt edellisen illan romahduksestani, mutta osasi ilahduttaa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kumarat hartiani suoristuivat hieman. Ehkä selviän väsymyksestä ja mielipahasta kuitenkin voittajana. Kotimatkalla näyttämölle astui hyvää jakava tuntematon ohikulkija.
Me suomalaiset osaamme kiitoksen jakamisen huonosti. Perinteisesti lastenkasvatuksessa on vältetty kehumista, etteivät nulikat liikaa ylpistyisi. Parhaassakin tapauksessa kehut jaetaan selän takana. Sairaalamaailmassa saa tottua siihen, että jos kukaan ei sano mitään, niin hommat oletettavasti sujuvat niin kuin pitääkin. Huono palaute, vaikka selän takana usein jaettu sekin, kantautuu asianosaisen korviin aina takuuvarmemmin kuin kiitokset.
Jokainen meistä, se vahvinkin, kaipaa hyvää palautetta ja kiitosta. Kehuissa kiteytyy työmme pyrkimyksen ydin, hyvän tekeminen. Sopivasti kehumalla tehostamme toisten toisemme toimintaa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Toiselle jaettu kiitos ei ole jakajaltaan pois, päinvastoin.
Kiitoksen vastaanottaminenkin on taitolaji. Ei ole mukava kehua työtoveria, joka palautteen saatuaan vähättelee itseään tai taitojaan. Positiivinen palaute mitätöityy, jos sitä ei arvokkuudella vastaanoteta. Edellisessä työpaikassani taitava nuori erikoislääkäri vastasi jokaiseen kehuun loputtomalla litanialla itsensä soimaamista ja epämääräistä muminaa hyvästä tuurista. Kehuminen alkoi kyllästyttää niin, että tuntui paremmalta olla hiljaa kuin sanoa mitään.
Haukkuminen, vähättely ja negatiivisen ajatusmaailman lietsominen on huomattavasti helpompaa kuin positiivisen ilmapiirin rakentaminen. Yksi tunnelman myrkyttäjä riittää pilaamaan koko työyhteisön tiimihengen. On olemassa niitä, jotka ylivertaisten taitojensa suojassa ovat siinä harhakäsityksessä, että minkälainen käytös tahansa on oikeutettua. He eivät kaipaa kiitoksia, eivätkä vahingossakaan niitä myöskään tarjoile. Muistan vuosien takaa erään kokeneen ja taitavan lääkärin, joka nöyryytti sairaanhoitajat ja nuoret kollegat mennen tullen, ja kehtasi olla töykeydestään vielä ylpeäkin. Statusarvosta riippumatta huono käytös on aina häpeällistä. Inhimillinen viisaus ja älykkyys eivät välttämättä kulje käsi kädessä.
Hyvän voima, se on mittaamaton. Minun on myönnettävä, että ventovieraan kauniit sanat tekivät suuremman vaikutuksen kuin haluaisin edes myöntää. Ne kantoivat monta päivää. En koe olevani erityisesti kiitosta tai kehua vailla tai muutenkaan poikkeuksellisen rikkinäinen. Väsynyt minä kyllä välillä olen. Arkipäiväisen kokemuksen jälkeen havahduin omakohtaisesti siihen itsestään selvään tosiasiaan, että positiivinen palaute tekee uskomattoman hyvää.
Siksi viestini on hyvin yksinkertainen. Jos sinulla on jotain hyvää sanottavaa, sano se. Jaa positiivista palautetta sitä ansaitseville säästelemättä. Nosta työtoverisi jalustalle, kiitä ja kehu ansaitusti. Usko horjumatta hyvään, ja tulet saamaan paljon itsekin. Sano jotain kaunista.
Pauliina Paananen
Kirjoittaja on turkulainen anestesiologiaan erikoistuva lääkäri.
