Sopeutumispakko
Tuhansien vuosien jälkeen vastaus jokaiseen lääkärin ammatin kauhuun on edelleen sopeutuminen.
Lääkäriksi kasvamisesta, lääketieteen harjoittamisesta ja sen eettisistä näkökulmista puhutaan opintojen alusta asti. Siihen liittyvä retoriikka sisältää vaikuttavia termejä ja sanankäänteitä, jotka vetoavat ammattiylpeyteen, voimaannuttavat tai vähintään saavat opiskelijoiden silmät kiilumaan. "Lääketiede on tiedettä ja taidetta!", "Lääketiede ei ole vain työ, se on professio!", "Lääkäri ei tuomitse!". Pitkin opintoja ja työuraa puhutaan potilaskeskeisestä ja kokonaisvaltaisesta hoidosta, yksilöllisyyden huomioimisesta, rakentavasta palautteesta, debriefingistä, työnohjauksesta, lateraalisesta työyhteisöstä ja moniammatillisesta yhteistyöstä.
En usko, että kukaan näitä pitäisi jotenkin huonoina asioina. Parhaimmillaan tällainen retoriikka saatetaan käytäntöön. Yleensä kyseessä on kuitenkin vain iso kasa pöhinää. Vanha viidakkovälskäreiden sananlasku "ubi pöhinäe, ibi cusetus" opettaakin, että retoriikan alle kätkeytyy aina jotain. Illuusioiden särkyminen on osa lääkäriksi kasvamista ja tässä esiteltävät subjektiiviset havainnot liittyvät lähinnä omaan kasvutarinaani.
Illuusioiden hajoaminen alkoi melko pienistä asioista. Huomasin, etteivät kaikki lääkärit ole yhtä suurta perhettä, vaan meihin pätevät samat säännöt kuin muihinkin kollektiiveihin. Opin myös, ettei lääketiede ole ensisijaisesti potilaskeskeistä, vaan pikemminkin lääkärikeskeistä: kaikki terveydenhuollon rakenteet muodostuvat lääkäreiden ympärille. Tutkimusresurssit, osastot, leikkaussalit. Hoitohenkilökunnasta aina jokin osuus sidotaan toteuttamaan lääkärin määräyksiä. Potilas tulee lähes aina lääkärin luo, eikä toisinpäin. Tämä on toki tehokasta, mutta potilaskeskeisyydestä ei mielestäni voida puhua tällä asetelmalla.
Opin myös nopeasti, että käytännön yksilöllinen lääketiede on vielä kaukana tulevaisuudessa. Lääketieteen paras kaveri tilastotiede tuntee yksilöllisyyden paremmin nimellä anomalia ja sen kohtalo on ekskluusio. Kenttätyössä puolestaan jokaiselle potilaalle varataan lähtökohtaisesti sama aika riippumatta vaivojen määrästä tai laadusta. Näissä raameissa yksilöllisyyden huomiointi olisi mahdollista lähinnä retoriikan keinoilla. Sitten kun liukuhihna väistämättä tökkii, lateraalissa työyhteisössä lääkäri syyttää hoitajia huonosta triagesta ja hoitajat syyttävät lääkäriä hitaudesta vaikka kumpikaan ei tiedä toistensa työstä yhtään mitään.
Opintojen loppusuoralla tuli koruttomien totuuksien vuoro, kun kuulin sanonnan, "et ole oikea lääkäri ennen kuin syyllistyt potilaan kuolemaan". Sen kuultuani en halunnutkaan enää olla "oikea lääkäri". Elämä ei tietenkään mene aina suunnitelmien mukaan ja niin minustakin tuli myöhemmin "oikea lääkäri". Debriefinginä toimi lausahdus "Sellaista sattuu, ei siitä auta itseään syyttää". Kaikessa koruttomuudessaan: jos teet potilastyötä, tulet tekemään virheitä. Joskus virheestä selviää säikähdyksellä, joskus se vie jonkun hengen ja pirstaloi psyykesi mennessään. Siihen on vain sopeuduttava.
Eräs vanhempi kollega kuvaili asiaa ns. "päänsisäisen hautausmaan" metaforalla, sen hiljattaisella täyttymisellä, yksi menehtynyt potilas kerrallaan. Tämän päänsisäisen hautausmaan olemassaolo on hyväksyttävä ja siellä on totuttava viettämään aikaa, koska emme voi päättää, kuka on pelastettavissa ja kuka ei. Emme myöskään voi päättää sitä, kenen kuolemasta itseämme syytämme ja siksi joillain hautakivillä on totuttava käymään useammin kuin muilla.
Tuhansien vuosien jälkeen vastaus jokaiseen lääkärin ammatin kauhuun on edelleen sopeutuminen. Se on yksilölaji, jossa tyyli on vapaa eikä tuomaristoa tai valmentajia ole. Onko siis yllättävää, että osa meistä taantuu mekaaniseen empatiakyvyttömyyteen, toiset ylikompensoivat tekemällä palkatta ylityötä, jotkut tiuskivat työkavereille ja muut uupuvat? Taakse jätetyn löytää usein edestään eikä lääkäriksi sopeutuminen ole poikkeus. Hienoa olisi jos lääkäriksi sopeutumisesta tulisi joskus joukkuelaji, mutta moni varmasti tyytyisi jo pelkkään kursoriseen ohjevihkoon.
Lisähuomio: kirjoituksessa käsitelty ongelmatiikka ei onneksi koske nykyistä työpaikkaani. Siksipä täällä viihdynkin.
Eksoottisista oireista, löydöksistä ja harvinaissairauksista kiinnostunut yleislääkäri. Tuttu näky Kauhavan terveyskeskuksen käytävillä.
Tekstiä täydennetty 2.3 klo 8.17.
