Kommentti

Terveisiä Bambarista

Etukäteisinformaatio arvelutti. Minähän olin lähdössä keskelle sotaa.

Heidi Wikström
Kuvituskuva 1

Tulin juuri Keski-Afrikan tasavallasta, joka on yksi maailman köyhimmistä, vaarallisimmista ja alikehittyneimmistä maista.

Ennen lähtöä Lääkärit ilman rajoja -järjestön avustuskohteeseen Bambariin minua arvelutti etukäteisinformaatio, jonka paikasta sain. Keski-Afrikan tasavalta on järjestön toiseksi vaarallisin kohde, heti Syyrian jälkeen ja ennen vaikkapa Jemeniä. Minähän olen lähdössä keskelle sotaa! Osa minusta sanoi, että on ihan hullua lähteä, toinen osa taas oli innoissaan seikkailusta – ja onhan se totta, että siellä on valtava tarve kirurgille. Eikä halukkaita menijöitä, jotka osaavat edes hiukan ranskaa ole monia.

Keski-Afrikan tasavaltaa voisi kutsua romahtaneeksi valtioksi. Maa on itsenäistymisestään, vuodesta 1960, ollut vallankaappausten, hirmuhallinnon ja viime vuosien ajan sisällissodan hallitsema. YK:n käyttämän inhimillisen kehityksen indeksin mukaan sen sijoitus on täsmälleen numero 188, eli toiseksi viimeinen ennen Nigeriä. Esimerkiksi terveydenhoito toimii käytännössä ulkomaisten avustusjärjestöjen järjestämänä ja kaikkialla näkee YK:n ja muiden järjestöjen jeeppejä ja korkeiden, piikkilangalla päällystettyjen muurien seinissä näiden järjestöjen logoja.

Paikan päällä epävarmuus ja pelko hälvenivät; kaduilla näkyi ihmisiä, jotka elivät aivan tavallisen näköistä arkea. He myivät vihanneksia ja kännykkäliittymiä torilla, naiset näyttivät tyylikkäiltä värikkäissä asuissaan, joihin usein kuului päähine, lapset juoksivat ja leikkivät katujen varsilla. Ulkopuolisen silmin elämä näytti aivan tavalliselta leppoisalta olemiselta rehevän luonnon ja miellyttävän ilmaston maassa.

Nopeasti kävi kuitenkin selväksi, että pohjavireenä oli kaiken aikaa suunnaton epävarmuus.

Ihmiset saattoivat tehdä kummallisilta vaikuttavia ratkaisuja: Lääkärit ilman rajoja (MSF) -järjestölle palkattu autokuski esimerkiksi päätti varastaa bensatankillisen, vaikka siitä seurasi potkut hyväpalkkaisesta työstä olosuhteissa, joissa työtä on hyvin vaikea löytää. Samoin ne aseelliset ryhmät, joiden ampumavammoja MSF:n kirurgit paikkaavat, ovat tämän vuoden aikana toistuvasti ryöstäneet MSF:n asuntola-alueen ja näin vaikeuttavat työtämme.

Eihän tällaisessa toiminnassa ole mitään järkeä! Niin luulisi, mutta ihmiset kaikkialla maailmassa ovat keskimäärin yhtä tyhmiä tai yhtä järkeviä. Bambarissa elämä on yksinkertaisesti niin epävarmaa, että moni ei ollenkaan suunnittele tulevaisuuttaan. Tai suunnittelee, mutta suunnitelma vaikuttaa olevan tämä: Perustetaan perhe ja hankitaan mahdollisimman monta lasta.

Keski-Afrikan tasavallassa on tavallista sairastua ja tavalliset sairaudet käyttäytyvät usein hyvin aggressiivisesti. Kuvittele vaikkapa, että hampaassasi on reikä. Vähitellen kehittyy paise, joka leviää leukaluusta kaulalle. Et kuitenkaan uskalla lähteä lääkäriin ennen kuin olet aivan henkihieverissä, sillä asut 20 kilometrin päässä sairaalasta, sinulla ei ole autoa ja erilaisten aseellisten ryhmien vuoksi teillä on vaarallista liikkua. Olet sitäpaitsi 10-päisen lapsikatraan isä ja ainoa elättäjä. Kun lopulta pääset sairaalaan, sinulla on jo sepsis, nekrotisoiva faskiitti ja kuolet 5 minuuttia sairaalaan saapumisen jälkeen. Tai: olet 30-vuotias seitsemän lapsen äiti ja viimeisen raskauden jälkeen ruokahalusi heikkenee, sinulle tulee vatsakipuja, muutut luurangonlaihaksi ja lopulta on pakko lähteä lääkäriin. Laparotomiassa löytyy laajalle levinnyt retroperitoneaalinen kasvainmassa, jolle ei voi tehdä yhtään mitään.

Miksi afrikkalaiset lisääntyvät tolkuttomasti? Minä en enää kysy tätä kysymystä sen jälkeen, kun olen käynyt Nigeriassa, Etelä-Sudanissa ja nyt viimeisimpänä Keski-Afrikan tasavallassa.

Lue myös

Kaksi kertaa Suomen kokoisen maan alle 5-miljoonaisesta väestöstöstä melkein kolmannes elää pakolaisina, joko maan sisällä tai naapurimaissa, ja erilaiset aseelliset ryhmät taistelevat siviilien joukossa. Elämä on hyvin haurasta. Ainoa toivo ja valonpilkahdus on saada nukkua yönsä rauhassa ja syödä vatsansa täyteen. Pidemmällä aikavälillä voi toivoa, että oma suku ei sammu ja että saa nähdä lastensa elävän hiukan parempaa elämää kuin mitä itse on saanut kokea. Silloin ei voi juuri muuta kuin yrittää saada joka päivä syödäkseen ja siittää tai synnyttää niin monta jälkeläistä kuin mahdollista. Ihmettelen kyllä paikallisten ihmisten uskallusta ja myös kykyä rakastaa ja kiintyä kehenkään noissa olosuhteissa.

Moni nainen synnyttää ensimmäisen lapsensa hyvin nuorena ja saa tämän jälkeen lapsen jopa kerran vuodessa. Osa lapsista kuolee imeväisinä, osa vähän myöhemmin ja osa ehkä selviytyy aikuisiksi. Silti esimerkiksi pienen Samira-tytön äiti oli koko ajan paikalla sairaalassa huolehtimassa tyttärestään. 10-vuotiaalla Samiralla oli pitkälle edennyt osteomyeliitti sääri- ja reisiluissa ja hänelle tehtiin reisiamputaatio. Vaikutti siltä, että toimenpide pelasti hänen henkensä, ainakin toistaiseksi. Kuulostaa karulta, mutta sellaista elämä on siellä kaukana. Pohjimmaltaan elämä on kaikkialla samanlaista: väliaikaista.

Heidi Wikström

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.

kuva: Alexander Uggla

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030