Kommentti

Toisenlaisia menestyjiä

En totisesti aiemmin tiennyt, että tällaistakin palvelua Suomenmaassa on tarjolla.

Heidi Wikström
Kuvituskuva 1
Alexander Uggla

Minulla on lähipiirissäni kaksi alle 25-vuotiaana mielenterveyshäiriön vuoksi sairaalahoidossa ollutta ihmistä. Itsekin kärsin nuoruusiässä masennuksesta siinä määrin, että jos jokin diagnoosi olisi silloin asetettu, niin se olisi näin retrospektoskoopilla mitaten ollut vähintään keskivaikea masennus.

Kumpikin mainituista läheisistäni on ollut myös tahdonvastaisessa hoidossa. Toisen sairaus, skitsofrenia, alkoi vuosikymmeniä sitten ja toisen melko äskettäin. Luin äsken Lääkärilehdestä, että tällaisista henkilöistä suurin osa jää monella tapaa yhteiskunnan valtavirran ulkopuolelle. Esimerkiksi mainituista skitsofreniadiagnoosin saaneista alle 10 % on mukana työelämässä. En ole aiemmin ajatellut asiaa näin, mutta tätä taustaa vasten katsoen tavanomaisen mittaisen työuran tehnyt, vuosikymmeniä sitten skitsofreniaan nuorena sairastunut sukulaiseni on oikeastaan erityislahjakkuus.

Miksi hän selviytyi niin hyvin? Kun hän sairastui, hän pääsi heti hyvään hoitokontaktiin, ja jaksot sairaalassa olivat hänelle mieluisia. Lisäksi elämän varrelta löytyi ihmisiä, joiden kanssa toimiminen oli kuntouttavaa ja mieltä kohottavaa. Sukulaiseni meni naimisiin, oli paljon tekemisissä meidän lapsiperheemme ja muiden sukulaisten kanssa ja sitten oli työ. Ei hänen työpanoksensa varsinkaan huonompina jaksoina vastannut muiden panosta, mutta ennen vanhaan jotkut esimiehet vain tekivät tällaista kuntouttavaa työtoimintaa – ennen koko sanan keksimistä – valtion ja kuntien konttoreissa, joissa tehokkuus ei ollut viritetty huippuunsa.

Ennen sairastumistaan tämä nainen oli ollut lahjakas nuori, jolla oli suuret tulevaisuuden suunnitelmat. Jos ajattelen häntä sellaisena, millaiseksi äitini hänet nuoruudessaan kuvailee, tulee mieleen, että hänelle kävi kurjasti. Mutta toisaalta, kun vertaa hänen sairautensa mukaiseen viiteryhmään, hän olikin huippusuorittaja. Minä näen asian mieluummin niin.

Ajattelin sukulaistani, kun istuin pari vuotta sitten nuoren läheiseni pakkohoitopäätökseen liittyvässä hoitoneuvottelussa. Mitä tästä seuraa? Osataanko häntä hoitaa, kuunnellaanko meitä läheisiä? Totesin päivystävälle psykiatrille synkästi: "Skitsofreniaa tämä on, meillä on tätä suvussa." "Ei välttämättä," hän vastasi. Tämän jälkeen alkoi matka hienon yhteiskuntamme turvaverkoston halki. Hoito suljetulla osastolla oli ymmärtäväistä, kuuntelevaa ja lohduttavaa. Mieleeni jäi tämä kuva: nuori istuu sairaalasängyn laidalla syksyiltana kitaraansa näppäillen. Sängyn vierellä istuu nuoren äiti, katse vaeltaa yksinkertaisesti kalustetun huoneen esineiden ja lapsen välillä. Sieltä alkoi parin vuoden mittainen matka tähän päivään. Matka on vähitellen jatkunut siihen pisteeseen, että nuori läheiseni aloittaa opinnot erityistä tukea vaativille opiskelijoille tarkoitetussa oppilaitoksessa. En totisesti aiemmin tiennyt, että tällaistakin palvelua Suomenmaassa on tarjolla.

Lue myös

Ainoa, mistä voisin valittaa, on se, että monesta palvelusta ei automaattisesti tarjota tietoa. Omaiset ja muut läheiset joutuvat sitä hankkimaan, ja jälleen hyvät sosiaaliset verkostot, joiden tärkeydestä syrjäytymisen ehkäisyssä on viime aikoina ollut paljon puhetta, ovat avuksi. Miten käy heille, jotka sairastuvat, ja joilla ei ole ketään puolestapuhujaa? Heidän saamansa koulutus-, kuntoutus-, terapia- ym. palvelut jäävät varmasti usein siitä tasosta, mitä aktiivisten läheisten ympäröimille henkilöille on mahdollista järjestää.

Mielenterveyden häiriöt ovat vieläkin stigmatisoivia. Tunnen sen nytkin, kun mietin, onko asiallista kirjoittaa ja julkaista tätä tekstiä. Itse asiassa kysyin nuorelta itseltään ja hän sanoi, että se on ok. Vähitellen mielenterveyteen liittyvistä asioista on alettu keskustelemaan avoimemmin, ja siitä kaiketi syntyy vaikutelma, että nämä häiriöt ovat lisääntymässä. Niin tai näin, joka tapauksessa varsinkin nuoruuden mielenterveyden häiriöt ovat tavallisia ja aiheuttavat merkittävää syrjäytymistä.

Viime aikoina mielenterveyskuntoutujista ja -selviytyjistä on ollut ilahduttavan paljon rohkaisevaan sävyyn kirjoitettuja juttuja. Usein näistä asioista julkisesti keskusteltaessa ne erinomaiset toiminnat ja hoitoketjut, joita maahamme on synnytetty, jäävät sivuun. Tarinoiden taustalla olevat ammattilaisetkin voisi nostaa esille, jolloin palvelut ja niistä potentiaalisesti hyötyvät ihmiset voisivat kohdata vielä nykyistäkin paremmalla hyötysuhteella.

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030