Kommentti

Uuden ajan nomadit

Lääketieteen todellinen laajuus alkoi valjeta vasta opiskelujen jälkeen.

Marika Kandell
Kuvituskuva 1
Laura Vesa

Ilmoittauduin koulutukseen. Työpaikkaani tiedustelevasta valikosta en valinnut terveyskeskuksen, sairaalan ja yksityisvastaanoton väliltä oikeaa, vaan vähiten väärältä kuulostavan vaihtoehdon. Viralliset yhteydet eivät vielä tunne vaihtoehtoja suuren kolmen ulkopuolelta.

Tituleeraan itseäni useimmiten etälääkäriksi.

Se on vain puolitotuus, sillä 12 % arkipäivistäni vietän reppu selässä. Yhtä käypiä titteleitä olisivatkin lähilääkäri tai reissulääkäri, riippuen siitä, lasketaanko tukikohdakseni jokin hoitamistani palvelutaloista vai kotityöhuoneeni. Työnantajani toimisto se tuskin on.

Olen näkynyt työpaikalla niin harvoin, että eksyn joka kerta sinne pyrkiessäni. Ellen kirjoittaisi tälle palstalle, puolet työkavereistani esittelisi itsensä minulle jokaisella tapaamiskerralla uudelleen. Nyt niin tekee vain neljäsosa.

Jos minulle olisi opiskeluaikana sanottu, että teen reissutöitä, en olisi uskonut. Minähän olin valmistumassa lääkäriksi!

Joitain asioita ei ollut olemassa silloin.

Ei ollut lääkäriyttä terveyskeskuksen, sairaalan tai yksityisvastaanoton ulkopuolella. Ei ollut opiskelijoita, jotka eivät olisi löytäneet paikkaansa. Lääketiede on laaja vaihtoehtojen kenttä, meille sanottiin, mutta vaihtoehdot olivat synonyymi erikoislääkärikoulutukselle.

Yhä edelleen erilaisista työnkuvista puhuttaessa keskustelu fokusoituu erikoistumisen ympärille, vaikka eri tavat tehdä työtä ovat lopulta vain löyhästi kiinni erikoisalassa.

Voihan sitä tehdä kliinistä työtä, tutkimusta tai opetusta, kuulin paremmin kysymykseni ymmärtäneiden senioireiden suusta. Näkemys tuntui edelleen kovin kapealta.

Käytännössä lääketieteen todellinen laajuus alkoi valjeta vasta opiskelujen jälkeen.

Tapasin lääketeollisuudessa työskentelevän kollegan. Sitten konsultin ja seuraavaksi yrittäjän. Joku hakeutui avustustyöhön ja toinen teknologiafirmaan. Sellaisia lääkäreitä, jotka olisivat tehneet etätöitä tai matkustaneet säännöllisesti, en tavannut ennen päätymistäni nykyiseen toimenkuvaani, mutta jälkikäteen ajatellen sillä ei ollut merkitystä.

Merkitystä oli vain tällä: tapasin sellaisia ihmisiä, jotka katsoivat työtä mahdollisuuksista käsin. Ihmisiä, jotka eivät jättäneet lähtemättä vain siksi, ettei suunnannäyttäjiä ollut. Ihmisiä, joita yhdisti se, miten innostuneesti he kertoivat oman tarinansa.

Sellaisesta on mahdotonta olla ottamatta vaikutteita.

Lue myös

Niinpä kun eteeni tarjoutui mahdollisuus harjoittaa lääketiedettä yhdistäen varsin vapaata etätyötä ja toisaalta hyvin intensiivistä lähityötä, en miettinyt sitä, voiko niin tehdä vai miten sen teen. Jos valinta osoittautuisi vääräksi, ainahan voisin ottaa uutta suuntaa. Kolme erikoistumiskoulutusta aloittaneena sitä tietää jo, mitä hutivalinta tarkoittaa. Ei se ole pientä takapakkia kummempaa.

En voi olla miettimättä, mitä tapahtuisi, jos jo opiskeluvaiheessa ilmapiiri rohkaisisi isosti ajatteluun. Olisiko jokaiselle löytynyt se oma urapolku? Olisiko lääketieteen innovaatioita enemmän? Olisiko meidän yritykseen ja erehdykseen lähteneiden tie siloisempi?

Jokainen valmista polkua valitsematon asettuu tienraivaajan asemaan. Teemme jotain, johon meitä ei varsinaisesti ole koulutettu. Sopivaa täydennyskoulutusta on vähän, tai se löytyy lääketieteen ulkopuolelta. Lainsäädäntö laahaa perässä. Terveysportista ei löydy suosituksia nykyajan nomadeille ja viranomaiset vastaavat uudenlaisen toiminnan lupiin eri tavoin eri päivinä.

Paljon on tehtävä itse. Kaikki kuitenkin maksetaan takaisin moninkertaistuvina mahdollisuuksina.

Kirjoittaja on tamperelainen lääkäri, joka kirjoittaa junissa ja hotelleissa.

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030