Valinnanvapaus on harha

Lopulta suuri osa sairaanhoito- tai sotepiireistä on vain maksukonttoreita ilman omaa toimintaa.

Kreetalaisten tavernojen tehokkaat sisäänheittäjät jäivät pysyvästi mieleen ensimmäisestä Kreikan-matkastani. Istut ravintolassa viinilasi ja ruokalista edessäsi ennen kuin oikeastaan olet edes päättänyt, onko sinun nälkä. Ehkä jollakin muulla on samoja kokemuksia.

Kirjoitukseni aihe ei kuitenkaan ole Kreikka, vaan erikoissairaanhoidon valinnanvapaus, joka mallina muistuttaa tuota kreikkalaista tavernaa sisäänheittäjineen. Valinnanvapauden kanssa sillä on hyvin vähän tekemistä – tai kyllä on: kyse on näiden sisäänheittäjien valinnanvapaudesta. Sisäänheittäjinä toimii, ehkä tietämättäänkin, moni kollegoista.

Valinnanvapaus erikoissairaanhoidossa on sinänsä kaunis ja hyvä asia, ja sellaisena meille myytykin. Asia on vain niin, että varsin pieni potilasjoukko tekee valintoja alusta saakka ja kriittisesti.

Paljon suurempi joukko sitoutuu siihen hoidon tarpeen arvioineeseen lääkäriin, kuoriutuneen ankanpojan tavoin, ja seuraa valinnoissaan lääkäriä tai lääkärin edustamaa sairaalaa tai instanssia. Tämän ovat varsin hyvin tienneet ne, jotka tätä mallia valinnanvapauteen ovat ajaneet.

Valinnanvapaudessa raha seuraa potilasta ja tässä tapauksessa siis sitä ravintolan sisäänheittäjää. Sekin on ollut tiedossa. Kun tähän järjestelmään kytketään massiivinen mainonta ja ympäri valtakuntaa sirotellut etävastaanotot, on saatu rahantekokone vailla vertaa.

Keskittämisen suhteen tämä kone on paljon tehokkaampi kuin kymmenen keskittämisasetusta yhteensä.

Vain suuret ovat voittajia, koska niiden on helppo tehdä sopimuksia esimerkiksi suurien terveystavaratalojen kanssa, ja lisätä siten sisäänheittäjien määrää eksponentiaalisesti.

Järjestelmän hyväksyneitä poliitikkoja on tässäkin asiassa viety kuin sitä perinteistä litran mittaa.

Järjestelmässä on iso valuvika senkin vuoksi, että valinnanvapaus mahdollistaa potilaan hoidon tarpeen arvion tekemisen sille taholle, joka myös saa potilaan mukana tulevat rahat. Terveydenhuoltoa ja lääketiedettä vähänkään tuntevat tietävät, että hoidon indikaatioista lipsutaan hyvin helposti. Esimerkkinä nyt vaikkapa tekonivelleikkauksissa suositeltu potilaan painoindeksin yläraja leikkaukselle. Omalle sote- tai sairaanhoitopiirille jää vain maksajan rooli, jossa iso vie ja pieni vikisee.

Lopulta suuri osa sairaanhoito- tai sotepiireistä on vain maksukonttoreita ilman omaa toimintaa.

Mitä pitäisi tehdä?

Yhdysvalloissa potilasvakuutuksia hallinnoivat vakuutusyhtiöt määrittelevät hoidon tarpeen, mutta Suomessa mikään taho ei arvioi hoidon tarvetta puolueettomasti. Ei kuitenkaan sotketa Suomeen vakuutusyhtiöitä. Sen sijaan hoidon tarpeen arvion voisi tehdä potilaan oman sairaanhoito- tai sote-piirin erikoissairaanhoito tai tämän määräämä erikoissairaanhoidon vastaanotto. Tarpeen arvion jälkeen potilas saisi sitten valita hoitopaikan.

Tähän varmaan sanotaan, että näin hoidon rajoja tiukennettaisiin liikaa. Voi olla, mutta nythän niitä ei tiukenneta ollenkaan, ja toisaalta tällä luotaisiin vastavoima tavernojen sisäänheittäjille. Markkinat ja julkisuus kyllä pitäisivät huolen siitä, että hoidon indikaatiot pysyvät oikeina.

Ehdotukseni tullaan tyrmäämään täysin.

Keppihevosena käytetään tätä potilaan valinnanvapautta, mutta todelliset syyt ovat siinä, että erikoissairaanhoidossa tavernatyyppinen sisäänheittäminen on liian monelle aivan liian tuottoisaa.

Ehdotus tallaa monia isoja varpaita.

Toinen syy tyrmäämiseen on se, että helppojen irtopisteiden keräily kiinnostaa poliitikkoja enemmän kuin todellisten ongelmien ratkaisu.

Kirjoittaja on anestesiaylilääkäri Mikkelin keskussairaalassa ja Lääkäriliiton valtuuskunnan jäsen.