Valonpilkahduksia
Stressinhallinnan ja epävarmuuden sietämisen taitoja ei nosteta niiden ansaitsemaan rooliin lääkärin osaamisesta opiskeluvaiheessa keskusteltaessa.
Ensimmäisen kandikesän myötä arvostukseni jokaista lääkärin työssä jaksavaa kohtaan on kasvanut kohisten kuin syksyiset tartuntamäärät. Kyse ei ole siitä, ettenkö aikaisemmin olisi lääkäriyttä arvostanut, vaan siitä että aiemmin kiinnostukseni kohdistui ennen kaikkea lääkäri työn taidollisiin ja tiedollisiin elementteihin. Kuluneena kesänä kiireen ja epävarmuuden tuoman paineen kokeminen omakohtaisesti avaa täysin uuden näkökulman ammatin haastavuuteen. Lääkäriydessä kyse ei olekaan pelkästään vuorovaikutustaidoista, diagnostisesta osaamisesta tai kyvystä hahmottaa anatomiaa leikkaussalissa. Edellä listatuissakin riittäisi jo opittavaa.
Tarkoituksenani ei ole kuitenkaan vain kollektiivinen selkään taputtelu, vaikka sekin toki olisi ansaittua. Stressinhallinnan ja epävarmuuden sietämisen taitoja ei nosteta niiden ansaitsemaan rooliin lääkärin osaamisesta opiskeluvaiheessa keskusteltaessa. Oman osaamisen puutteisiin törmää kuitenkin töitä aloittaessa väistämättä. Omassa lähipiirissäni nämä taidot ovat olleet keskiössä 4. vuoden kandikollegoiden ottaessa ensimmäisiä askeliaan lääkärin saappaissa, tyypillisesti keskussairaaloiden päivystyksissä. Kandien kiinnostus nimenomaan päivystävään työhön sekä ammatillisen osaamisen että omien stressinhallintataitojen kehittämiseen näkyy myös Suomen Lääkäripäivien kandipäivän otsikosta: "Eväitä päivystykseen". Kysyntää siis on.
Yksittäisen työntekijän jaksamista ja suorituskykyä kehittävän vaikutuksen lisäksi uskon, että opinnoissa sekä työnohjauksessa stressin käsittelyn keinojen entistä vahvempi painottaminen voisi pitkällä aikavälillä parantaa myös työyhteisöjen hyvinvointia. Kesän aikana jouduin huomaamaan itsestäni, että kohteliaisuus pyrkii toisinaan sulamaan turhan herkästi pois vaikean tilanteen tullen. Yksittäinenkin tiuskaisu voi kuitenkin jättää pitkäaikaisen jäljen ja akuutista stressistä kehkeytyykin kroonisesti työhyvinvointia nakertava riesa. Itsehillinnän, kohteliaisuuden ja empatian säilyttäminen kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä onkin täten ehkä jopa tärkeämpää kollektiivisen stressinhallinnan kannalta kuin yksittäisen työntekijän henkilökohtaisen suoritus- ja paineensietokyvyn säilyminen.
Onneksi stressinhallintaa ja vuorovaikutustaitoja, sekä empatiaa kehittäviä tukia on jo kehitetty. Duodecimin ja Suomen Medisiinariliiton yhteistyössä toteuttama mentorointi kesäkandeille on oivallinen väylä kokemuksen välittämiselle sekä vertaistuelle. Mentorointia on hiljattain lisätty osaksi opetusta myös yliopistojen toimesta, kehityssuunta on mielestäni oikea. Vastaavia lääkärisukupolvet yhdistäviä tapaamisia toivoisin itse myös omassa tulevassa työpaikassani.
Toimivimmat tukitoimet muistuttavat meitä toistemme inhimillisyydestä, joka väistämättä kuuluu lääkäriyteen. Tiukan analyyttisessä mielentilassa päivisin "päätöskoneena" toimiessa se on yllättävän helppo unohtaa. Edunvalvonnalla on tärkeä rooli työolojen kohtuullisuuden varmistamisessa. Ehdotan kuitenkin, että vapauttava irtiotto analyyttisyydestä on saavutettavissa myös päivittäisessä työssä yksilön omilla toimilla. Jokainen meistä voi tuoda työkaverille kohdistetun ystävällisen kommentin, eleen tai edes ajatuksen kautta valonpilkahduksia kiireen ja väsymyksen hetkiin.
Onnistunut kollegoiden välinen vuorovaikutus on parhaaksi sekä potilaille että henkilökunnalle. Kiitos kaikille teille, jotka siihen kuormittavan työn keskellä jaksatte panostaa.
5. vuosikurssin kandi, Duodecimin hallituksen opiskelijaedustaja. Havaintoja lääkäriksi kasvamisesta, koulutuksesta ja terveydenhuoltojärjestelmästä.
