Viimeinen iltahuuto
Sanaa uupumus kuulee käytettävän sairaalamme käytävillä kiihtyvään tahtiin, vaikka todelliset koitokset ovat vasta edessä.
Suomen viimeinen Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt sai kutsun viimeiseen iltahuutoon marraskuun ensimmäisenä päivänä, kuukausi sitten. Gerdtin elinaikana käytiin kaksi sotaa, mutta nähtiin myös ennennäkemätön yhteiskunnan nousu yltäkylläisyyteen taloudellisesti ja terveydellisesti. Penisilliini ja lakisääteinen neuvolatoiminta 40-luvulla; poliorokote ja Linnanmäki 50-luvulla; kuulento, ehkäisy ja Kekkonen 60-luvulla, turvavyöpakko etupenkeillä 70-luvulla, tasa-arvolaki, DNA ja tv:n kolmas kanava 80-luvulla; ja Euroopan unioniin liittyminen ja Nokian GSM 90-luvulla. Eliniän odote 1920-luvulla syntyneellä miehellä oli alle 60 vuotta, kun Gerdtin kuolinvuotena syntyneellä suomalaisella poikalapsella se on lähes 80. Gerdt ei joutunut näkemään aikaa, jossa kehitys Pohjoismaissa kääntyy päälaelleen. Ruotsin tilastovirasto on ilmoittanut odottavansa elinajanodotteen laskevan tänä vuonna. Tämän vuoden muutos, noin 6 kuukauden lasku, voi olla suurin sitten vuoden 1944. Suomessa korona ei näy vielä elinajan tilastoissa, mutta hyvinvointiin vaikutukset ovat jo nyt olleet suuret.
Syksyn aikana mieleni on palannut uudestaan ja uudestaan pohtimaan henkisen kriisinkestävyyden merkitystä ajassa, jossa nyt elämme. Sanaa uupumus kuulee käytettävän sairaalamme käytävillä kiihtyvään tahtiin, vaikka todelliset koitokset ovat vasta edessä. Hoitaja kertoo kohorttiosastolla, että kevään kuvat itkevistä ja käytävillä nukkuvista italialaishoitajista eivät ole enää kaukana heidän kokemuksistaan täällä, tänään. Lääkärit eivät tuo asiaa samoilla sanoilla esiin, mutta muutama uskaltaa sanoa olevansa vähän väsynyt. Huomaan pohtivani, miten ja millä hinnalla suomalaiset kestivät sota-ajan 80 vuotta sitten – ja poikkeavatko tämän päivän suomalaisten lähtökohdat kestää pitkittyvää kriisiä niistä, joita aiemmin kansamme on kohdannut. Mitkä ovat koronauupumuksen syyt tai erityispiirteet ja voiko niihin vaikuttaa.
Henkisen kriisinkestävyyden perusteet luodaan normaalioloissa. Tuntuu kaukaiselta muistella, mitkä asiat olivat pinnalla ennen koronan alkua, mutta hallituskriisin ja poliittisen polarisoitumisen lisäksi sairaanhoitajien odotukset palkankorotuksista edelsivät aikaa ennen ensimmäisiä COVID-potilaita. Lääkäreiden työaikaa koskevat muutokset eivät herättäneet yhtä suurta latausta, mutta vaikeuttivat monessa sairaalassa päivystyslistojen tekemistä. Luottamus viranomaisiin tai julkiseen terveydenhuoltoon on ollut kaikilla mittareilla varmasti hyvää, mutta maailmanpolitiikan turbulenssi on lisännyt yleistä epävarmuutta. Kuitenkaan maailmanhistoriassa ei kaiken kaikkiaan ole ollut rauhaisampaa, ylenpalttisempaa ja mahdollistavampaa aikaa kuin viimeinen vuosikymmen. Eikö juuri meidän pitäisi kestää kriisiä paremmin kuin aiemmat polvet?
Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa kerrotaan henkisen kriisinkestävyyden ylläpidon olevan riippuvaisia seuraavista tekijöistä: sivistyksen peruspalvelut, pitkäjänteinen viranomaisviestintä ja koulutus- ja kulttuuripalveluiden turvaaminen. Erikseen mainitaan myös liikunta- ja nuorisopalvelut sekä sivistys- ja kansalaistoiminta sosiaalisen osallisuuden ja yhteisöllisyyden säilyttäjinä. Eri toimijoiden välinen yhteistyö korostuu ja toimijoiden selkeät vastuut takaavat toimeenpanokyvyn. Arjen rakenteiden ylläpitäminen ja perustarpeiden täyttymisen varmistaminen antavat lupauksen normaaliin palaamisesta ja luovat pohjaa toipumiskyvylle.
Koronasuosituksia antaessa yhä kiihtyvässä ja synkistyvässä koronatilanteessa, en voi olla viikoittain, päivittäin ja öisin miettimättä teemmekö oikeita päätöksiä, oikeaan aikaan, sillä lähes kaikki suosituksista maski- ja käsihygieniasuositusta lukuun ottamatta, puuttuu niihin elementteihin, joista henkinen kriisinkestävyys koostuu. Samaan aikaan vielä polttavampi kysymys on, miten todella saada riittävä määrä väestöä mukaan talkoisiin. Koronan kukistamiseen tarvitaan joko noin 80 % väestön immuniteetti sairastamalla tai rokottein, tai vastaava määrä sitoutumaan koronatoimiin tarvittavan pitkäksi ajaksi.
Toistaiseksi tulokset ovat olleet riittämättömät ja yksilön vapaus ajaa ohituskaistalla väestön edun jumittaessa kuntosalien, koulujen ja kuorolaulujen kaistalla. Tarvitsemmeko todella koko kansaa koskevan päiväkäskyn, jotta voimme selvitä muuta Eurooppaa kuivemmin jaloin? Kun epidemian hallintaan vaadittavat toimet ovat ristiriidassa yksilön ja yhteiskunnan arvojen ja kriisinkestävyyden kanssa, voimme pyrkiä jäljellä olevista keinoista edelleen vahvistamaan viestintää, viranomaisyhteistyötä ja yhteisöllisyyttä. Voimme pysähtyä kysymään, mistä uupumus sairaalaan käytävillä koostuu; epävarmuudesta epidemian kulusta, kestosta ja kyvystä hallita sitä, työkaverin sairastumisesta, hoidettavien hoitoisuuden lisääntymisestä, työmäärän lisääntymisestä, suojavarusteiden käytöstä, lasten etäkoulusta, talouden taantumasta, oman vapaa-ajan rajoituksista vai kaikesta tästä. Kriisinkestävyyden tarpeen kasvaessa, ei ole koskaan ollut yhtä tärkeää pysähtyä kuuntelemaan.
Gerdt, kuten kaikki me, emme valinneet aikaamme, emmekä tapahtumia ympärillämme. Emme voi irtisanoutua yhteiskunnasta, emme kieltää kriisin läsnäoloa, emmekä kääntää selkäämme toimille, joita kaikilta odotetaan. Kuten kaikki kriisit, myös tämä loppuu. Samanlaisia edistysaskelia, joita Gerdt todisti, on edessämme. Harppauksia, joita emme ole edes osanneet kuvitella. On aika löytää yhteisöllisyys, joka on aiemminkin johtanut suuriin suorituksiin, yhdessä. Gerdtin Mannerheim-ristin ritarin arvonimen perusteissa hänestä sanottiin seuraavasti: "Monissa muissa kiperissä tilanteissa on hän kylmäverisesti ja itseään säästämättä suorittanut tekoja, joitten arvon tuntee vai sellainen, joka on joutunut johtamaan joukkoja tilanteissa, milloin kaikki muut yhteydet ovat poikki ja milloin vain miehinen kunto ja urhollisuus voivat toimittaa perille annetut käskyt ja ilmoitukset." Me tarvitsemme Gerdtejä. Ja toisiamme.
Kirjoittaja on palveleva johtajaylilääkäri Kanta-Hämeestä.
