Golden (ei töitä), Silver (yksi päivä töitä, yksi vapaata) ja Black (vain töitä) -viikonloput rytmittävät erikoistuvan lääkärin eloa Yhdysvalloissa.

Uudessa tuttavapiirissämme on parhaillaan erinomainen mahdollisuus seurata sekä lääkikseen hakua, erikoistumispaikkojen haastatteluja että erikoistuvien elämää ja koulutusta.

Tieto erikoislääkärikoulutukseen pääsemisestä täällä Yhdysvalloissa tulee vasta maaliskuussa, mutta parhaillaan koulutuspaikat haastattelevat hakijoitaan ja testaavat heidän sosiaalisia taitojaan epämuodollisemmissa tilaisuuksissa. Suurin osa erikoistumispesteistä alkaa saman tai seuraavan vuoden kesäkuussa.

Erikoislääkärikoulutukseen paikan saaneella on koulutuspaikka yhdessä sairaalassa koko erikoistumisajaksi. Erikoislääkärikoulutus kestää kolmesta vuodesta (family medicine tai internal medicine) seitsemään vuoteen (neurokirurgia). Suurin osa koulutuksista kestää 5–6 vuotta, joiden lisäksi tulee suorittaa board certification eli laillistustentti, joka voi alasta riippuen sisältää suullisia ja kirjallisia osia. Erikoislääkäriksi (consultant/attending physician) valmistumisen jälkeen osa hakeutuu vielä fellowship-ohjelmaan subspesialiteettia varten (2–4 vuotta, oma tentti). Erikoistumisen ensimmäinen vuosi alkaa toisaalta joissain tiedekunnissa jo lääkiksen viimeisenä vuonna (internship).

Erikoislääkärikoulutusta lasketaan aina vuosissa kesästä kesään, ei siis kalenterivuosissa eikä lyhyemmissä pätkissä.

Koulutus rakentuu vuoden mittaisista blokeista, joista ensimmäinen voi olla joissakin paikoissa internship eli laillistukseen tarvittava koulutus. Tämän jälkeen erikoistuvaa kutsutaan junior resident -tittelillä, kunnes viimeisenä erikoistumisvuotenaan tämä on joko senior resident tai, erityisesti kirurgisilla aloilla, chief resident, jolla on myös opetusvelvollisuutta ja vastuu muiden koulutuksen ja työn organisoinnista. Usein tämä vuosi on oppimisen kannalta hyvin intensiivinen jakso. Chief resident -vuosi voi olla myös lisävuosi muun koulutuksen päälle.

Erikoislääkärikoulutus etenee koko ajan, ja valta ja vastuu lisääntyvät erikoistumisvuosien mukaan. Tämä nousujohteisuus poikkeaa mielestämme merkittävästi Suomen järjestelmästä ja siinä on jotakin, mistä voisimme ehkä ottaa oppia.

Suomessa oppimiskäyrä on kaksihuippuinen vaihtuvan koulutuspaikan myötä, ja usein käykin niin, että erikoistuvan työtehtävät yliopistosairaalassa eivät varsinkaan alkuun vastaa lainkaan jo keskussairaalassa opittuja taitoja. Hyppäys erikoislääkäriksi on Suomessa alasta riippuen melko suuri. Suunnitelmallisella ja vaatimustasoltaan kasvavalla koulutuksella olisi näkemyksemme mukaan tilausta.

Suunnitelmallisuus näyttäytyy myös rahoituksessa ja ikään kuin tilaaja-tuottaja-asetelmassa.

Koska The Match ensinnäkin heittää erikoistuvan useimmiten uuteen paikkaan ja mahdollinen fellowship tehdään myös yleensä eri paikassa, erikoistuvia ei lähtökohtaisesti kouluteta vain oman klinikan tarpeisiin. Huoli siitä, että koulutettava muodostaisi uhan kouluttajan omalle erikoisosaamiselle tai -asemalle ei ole läsnä tässä asetelmassa.

Koska maksaja myös periaatteessa valvoo erikoistumisohjelman laatua, koulutus on hyvin tavoitteellista ja tähtää aina erikoislääkärin vaadittavaan taitotasoon, ja eritoten boardin läpäisemiseen. Nousujohteisuuden ansiosta chief-vuoden työtehtävät ovat käytännössä erikoislääkärin tehtäviä sisältävää palvelua, esimiestyötä ja myös hallintoa, josta kuitenkin vielä vastaa facultyyn kuuluva erikoislääkäri. Vastapainona on toki hierarkia.

Se, missä ei ole tarpeen ottaa oppia Yhdysvaltojen mallista, onkin sitten työehdot ja palkkaus. Erikoistuvan lääkärin keskimääräinen ansio on noin 50 000 dollaria / vuosi. Sillä kuitenkin tulee yleensä toimeen, koska vapaa-aika ansioiden käyttämiseen on vastaavasti vähäistä – työhön käytetään päivystävillä aloilla keskimäärin 80 h / vko, johon se on nykyisin rajoitettu. Erikoistuvan lääkärin palkka maksetaan aiemmasta Medicare- eli Department of Health and Human Services -nimisestä valtion kassasta. Päivystyksestä ei makseta lisäkorvausta, mutta lisäansioita voi toki hankkia muilla töillä, jos vapaa-aikaa ja jaksamista riittää.

Päivystysvelvollisuus on nykyisten säädösten mukaan korkeintaan joka kolmas päivä, ja vuoron pituus on maksimissaan 24 tuntia. Poikkeustilanteissa tai koulutuksellisista syistä erikoistuvalla on lupa jäädä töihin 6 h ajaksi tämän jälkeenkin, mutta hän ei saa ottaa enää uusia potilaita. Työvuorojen välissä pitää olla vähintään 10 tunnin lepoaika.

Käsitteiksi ovatkin muodostuneet esim. Golden (ei töitä), Silver (yksi päivä töitä, yksi vapaata) ja Black (vain töitä) -viikonloput. Kaikki tämä muokkaa suhtautumista työaikaan, vaikkakin ilmaus toki on muutenkin Amerikassa häilyvä, etenkin asiantuntija-aloilla.

Lähes kaikki lääkärit erikoistuvat, sillä erikoistumattomille työpaikkoja on vähänlaisesti. Erikoistumisohjelmassa olevat, laillistetut lääkärit voivat tehdä päivystyksiä (moonlighting) pienemmissä sairaaloissa ilman valvontaa.

Tutkimustyö ei ole Yhdysvalloissa erikoistuvalle lääkärille virallinen vaatimus, mutta kokemus tutkimuksesta vaikuttaa valituksi tulemiseen sekä peruskoulutuksessa että erikoistumisessa. Ei olekaan tavatonta, että hakijat viettävät vuodesta muutamaan labrassa, minkä toki huomaa myöhemmin heidän tieteellisestä osaamisestaan. Usein myös fellowshipiin on mahdollista sisällyttää 1–2 vuotta tutkimustyötä myöhempiä urasuunnitelmia silmällä pitäen.

Kenties näistä näkökulmista voisi olla jotain opittavaa myös Suomessa, jossa parhaillaan velloo keskustelu työoloista ja koulutuksesta. Pitää kuitenkin miettiä, millaisia vaatimuksia erikoistuville lääkäreille voidaan esittää vastineeksi johdonmukaisesta ja tavoitteellisesta koulutuksesta.