Lisenssejä ja laatua
Yhdysvalloissa osaamisen kartuttaminen, sen osoittaminen sekä erilaisten lupien hankkiminen ja ylläpito alkavat jo ajatuksena hengästyttää.
Laura ja Toni Seppälä
Gastrokirurgian erikoislääkäri Toni Seppälä ja lastentauteihin erikoistuva Laura Seppälä kirjoittavat postdoc-työskentelystä, etä-väitöskirjatyöstä ja arjesta USA:n Baltimoressa. Kuva: Kimmo Brandt.
Lääkäriksi valmistuessa Valviran laillistusmaksu tuntui kalliilta ja sitä oli vaikea ymmärtää. Yksityispuolella kollegat kiroilevat jatkuvasti erilaisia lupamaksuja, jotka kieltämättä tuntuvat kohtuuttomilta. Täydennyskoulutuskin on kallista ja välillä työlästä. Resertifikaatio on kirosana, jota järjestöpuolella on pohdittu jo pitkään. Yleisesti käyttöön vakiintunutta tapaa osoittaa osaamisensa ei yrityksistä huolimatta ole Suomeen vielä kuitenkaan saatu. Asiat saattaisivat tosin olla vielä paljon hankalampia, minkä vuoksi resertifikaatiota on aiheellisesti pidetty enemmänkin uhkana kuin mahdollisuutena.
Yhdysvalloissa osaamisen kartuttaminen, sen osoittaminen sekä erilaisten lupien hankkiminen ja ylläpito alkavat jo ajatuksena hengästyttää. Yleisesti ottaen työnantaja edellyttää laillistusten olevan voimassa, joten useimmiten maksut jäävät lääkärin itsensä maksettavaksi.
Lääkärin laillistuksen eli lisenssin saa aina kahdeksi vuodeksi kerrallaan, ja se pitää hankkia joka osavaltioon erikseen. Laillistuksen hinta esim. Marylandissa on 800-1100 dollaria ja uusimisen hinta 500–700 dollaria per kerta, jotka maksetaan osavaltion laadunvarmistusviranomaiselle (board of physicians). Lisenssiä varten lääkärin pitää olla hankkinut 2 vuoden aikajänteellä 50 CME-pistettä (continuous medical education), eli käydä 2–4 koulutuksessa, ja nämä saatetaan tarkastaa pistokokeella. Laillistuksen lisäksi 3 vuoden välein tulee uusia myös lupa opioidien määräämistä varten, ja tähän ohjelmaan rekisteröidytään ja maksetaan vielä erikseen.
On myös liuta erityisiä, akuuttitilanteisiin liittyviä koulutuksia, joita sekä lääkäreiden että hoitajien tulee käydä säännöllisesti, erikoisalasta riippuen, kuten elvytys, lapsen elvytys, sydänpysähdyksen tai akuutin trauman hoito, joista maksetaan osallistumis- ja sertifiointimaksut.
Erikoisalalle laillistamisesta (board certification) huolehtii käytännössä kolme eri organisaatiota, joiden perusteella useimmat osavaltiot kelpuuttavat suorituksen. Nämä myöntävät oikeuksia kaikille tai osalle 40 erikoisalasta ja 87 suppeasta erikoisalasta. Ne ovat periaatteessa voittoa tavoittelemattomia organisaatioita, mutta maksut ovat varsin korkeita, 1 500–2 000 dollaria per kuulustelu, joita varten täytyy myös matkustaa tenttipaikkakunnalle. Esim. onkologi suorittaa ensin sisätautien ja sitten onkologian pätevyyden, mikä edellyttää kahta tenttiä, ja ylläpitäminen kahta sertifikaatiota. Lisäksi kuulustelutkin ovat kaksiosaisia, joista tietysti maksetaan erikseen.
Nyt virtuaaliaikakaudella tentitkin on siirretty nettiin, mikä ei ole aina sujunut täysin ongelmitta. Heinäkuussa kerran vuodessa järjestettävä yleiskirurgian kaksipäiväinen QE eli kelpoisuustentti järjestettiin loppuvaiheen erikoistuville etänä. Tuhansien osallistujien piti ladata sovellus sekä puhelimeen että tietokoneeseen, koska tentissä tarvittiin kaksi kameraa valvomaan, ettei lunttaamista tapahdu. Valitettavasti ulkomailta hankittu ohjelma sisälsi haittaohjelman, joka latasi tentin aikana tiedostot molemmista. Haittaohjelma havaittiin ensimmäisen tenttipäivän jälkeen, tentti keskeytettiin, ja 1800 dollaria osallistumisesta maksaneet osallistujat reputtivat tentin. Osa joutui kaupan päälle vielä identiteettivarkauden uhriksi.
Varsinainen erikoislääkäreiden resertifikaatio tapahtuu erikoisalasta riippuen 7–10 vuoden välein. Kyseessä on ollut samanlainen perinteinen kuulustelu omasta erikoisalasta määräajoin. Prosessi on tietenkin maksullinen ja hinta liikkuu samoissa tuhansissa dollareissa. Näitä ollaan esim. kirurgiassa korvaamassa parhaillaan jatkuvalla arvioinnilla, jotka koostuvat yhdistelmästä kokemusraportointia, leikkausten laaturekisteröintiä, CME:tä, mutta sisältäen myös kahden vuoden välein suoritettavan etätentin, jossa kirjallisuutta saa käyttää apuna. Jatkuvaan arviointiin kuulumisesta maksetaan vuosittainen maksu.
Kotimaan pääsykokeiden ja ylioppilaskirjoitusten hiljattaiset ongelmatkin ovat esimerkkejä, kuinka virtuaalivalvonta ja kontrollointiin perustuva tentti eivät välttämättä toimi osaamisen määrittämisessä, joten parempia järjestelyjä on syytä miettiä jatkuvasti. Läsnäolon todentaminen ei muuten ylipäätään ole kovin keskeinen mitattava tavoite ammatillisen pätevyyden todentamisessa. Jatkuva osaamisen itsearviointi ja raportointi tuntuukin nykyaikaisemmalta tavalta osoittaa osaaminen kuin tentti tai screenshot läsnäolosta virtuaaliluennolla. Olipa menetelmä mikä hyvänsä, sen pitäisi olla riittävän kevyt välttämään kuvatun kaltaiset järjestelmät, joissa yksittäisen lääkärin kohtaama byrokratia ja jatkuva osaamisen osoittaminen ovat enemmänkin tulonsiirtoa kolmansille osapuolille kuin todellista ammattitaidon ylläpitoa. Toisaalta tiukat säännöt varmistavat kollegakunnan todella päivittävän osaamistaan.
Linkkejä:
https://www.absurgery.org/xfer/cc_summary.pdf
https://www.mbp.state.md.us/default.aspx
