Vuosikymmeniä erikoislääkärinä toimiminen oli pyyhkinyt opettajamme mielestä, miltä tuntuu vasta rakentaa ymmärrystä opetellessa aihetta ensimmäistä kertaa.

Noin vuosi sitten kirjoitin 4. vuoden kandina blogitekstiä ensimmäisen lääkärikesän epävarmuuden kokemuksista. Kesä on lyhyt aika, mutta lääkärin uran alkumetreillä se on jättimäinen ammatillinen kasvuloikka. Vain vuosi myöhemmin koen jo olevani itsevarmempi, ammattilaisempi, lääkärimpi. Tämä varmasti huvittaa uralla edellä olevia kollegoita.

Ensimmäiset pätevyyden ja pystyvyyden kokemukset ovat tärkeitä kandin ammatti-identiteetille. Kuitenkin, mitä pidemmälle menemme ja mitä osaavammiksi tulemme, sitä enemmän olemme taipuvaisia unohtamaan, mistä lähdimme liikkeelle. Valmistumme, erikoistumme ja unohdamme, että mekin olimme joskus kandeja. Ajattelin, että minä en ainakaan unohda. Sitten sain itseni kiinni ihmettelemästä nuoremman kandin osaamattomuutta asiassa, jossa itse olin jo harjaantunut. Kuinka makeankipeää tekeekään löytää omasta silmästään halko jo nyt, kun olen vain pari metriä toista edellä. Näinkö nopeasti unohdan?

Osaaminen on lääkärin ammattilaisuuden edellytys. Tutkinnon edellyttämä määrä medisiinaa antaa meille lääkärin tittelin. Mutta miten lääkäriys siirtyy paperilta elävään elämään? Kandi huomaa nopeasti, että teoriatieto yksin ei riitä: pitää hallita myös käytäntö kaikkine ulottuvuuksineen, kädentaidoista talon tapoihin.

Ennen kuin olin tehnyt yhtään kardioversiota, olin lukenut teorian oppikirjoista, Käypä hoidot ja yksikön ohjeet, mutta en olisi halunnut toteuttaa ensimmäistä rytminsiirtoa ilman kokeneemman kollegan ohjausta. Miksi? Minullahan oli teoreettiset valmiudet, minun olisi pitänyt jo osata. Lääkärin ammattiinhan kuuluu, että voi joutua tekemään toimenpiteitä tai diagnostiikkaa akuutistikin ensimmäistä kertaa ilman ohjausta, ja siihen pitää olla pätevä ja valmis. Lääkäriys edellyttää, että osaa myös sellaista, mitä on lukenut, mutta ei ole koskaan tehnyt tai nähnyt. Vaatimus voi kuulostaa hieman kohtuuttomalta. Juuri kokemattomuus ja sen suhde osaamiseen on meidän nuorten lääkärinalkujen kriittinen tasapainoilun piste.

Terveyskeskusharjoittelujaksolla tuskailin diagnoosikoodien kanssa. “Anteeksi, kun en osaa”, päästin suustani. “Mutta ethän sinä voikaan osata, kun et ole koskaan tehnyt tällaista!” ohjaaja huudahti. Lause, jota en ollut milloinkaan lääketieteen opintojen aikana kuullut. Päinvastoin. Aina olisi pitänyt osata jo, ilman perehdytystä tai ohjausta, suorastaan sisäsyntyisesti teoriat lukemalla. Muistan, miten eräässä ryhmäopetuksessa opettaja oli tyytymätön kandien osaamiseen. Vuosikymmeniä erikoislääkärinä toimiminen oli pyyhkinyt opettajamme mielestä, miltä tuntuu vasta rakentaa ymmärrystä opetellessa aihetta ensimmäistä kertaa. Jos asiat pitää osata opetukseen tullessa, mikä opetuksen tehtävä on? Työelämään siirtyessä koulutustasoa vastaavaa tiedollista osaamista voi odottaa, mutta toisaalta on ymmärrettävä, että me lääkärit emme ole valmiita päästessämme yliopistosta. Harjaantuneisuus tulee tekemällä.

Ääneen lausumaton oletus, että lääkäri hallitsisi ammattinsa heti, nostaa kynnystä osoittaa epävarmuutta, kysyä ja varmistaa. Se ruokkii kulttuuria, jossa päivittelemme uralla kokemattomampien tai toisen erikoisalan valinneiden kollegoiden osaamattomuutta sen sijaan, että suhtautuisimme heihin kollegiaalisen supportiivisesti. Anestesiologian amanuenssina koin nolona sen, että en heti osannut intuboida. Kannustavan ohjaajani ansiosta riisuin kohtuuttomat odotukset – ei kukaan osaa kaikkea heti. Ja ilman paineita homma alkoikin sujua.

Note to self: “Se kandi olit sinä.”