Ainoa mitä pitää pelätä, on pelko itse
Pelko on läsnä, mutta ei saa saada valtaa. Rokan sanoin, ”jos sie lähet juoksemaa, nii sie saat juossa Pohjalahel saakka”.
Terhi Savolainen
Ikäisekseen vanha lääkärijärjestöaktiivi, akuuttilääketieteeseen erikoistuva lääkäri Terhi Savolainen bloggaa ruuhkavuosiperheen ja lääkärin arjesta. kuva: Mikko Käkelä
Otsikon lauseen sanoi Franklin D. Roosevelt virkaanastujaispuheessaan 87 vuotta sitten. Taitavasti muotoiltu poliittinen puhe ei olisi todennäköisesti jäänyt historiankirjoihin, ellei tuossa lauseessa olisi kiteytynyt jotain hyvin olennaista ihmisyydestä.
Terveydenhuollossa on viime viikkoina puhuttu pelosta enemmän kuin koskaan minun lyhyellä urallani. Infektiovastaanottoja ja -päivystyksiä sekä kohorttiosastoja perustetaan, ja niillä työskentely myönnetään henkisesti raskaaksi. Se, mikä tekee työskentelystä raskasta, on juuri pelko. Pelko omasta tai lähipiirin sairastumisesta, pelko omasta riittämättömyydestä.
Pelko on inhimillistä, mutta samalla jotain eläimellistä, alkukantaista. Jotain, mitä ei haluttaisi myöntää. Jotain, mitä havaitaan muissa, mutta ei tunnisteta itsessä. Jotain, mitä vastaan pitäisi kamppailla – ja pelko ei saisi voittaa.
Mielessäni kuvittelen meidät terveydenhuollon ammattilaiset vanhan ajan sotatantereelle. Päähyökkäys ei ole vielä alkanut, ja ehkä poliittiset toimet ovat tehonneet niin, että sitä ei välttämättä tulekaan. Tai se viivästyy. Tai ainakin pienenee. Kuulemme kuitenkin koko ajan vihollisen rumpujen pauhun. Niiden tarkoitus on saada meidän joukkomme pelkäämään ja hermostumaan.
Yhtä inhimillistä kuin pelko on pelottelu. Sitä me ihmiset olemme harrastaneet nuotioiden äärellä aina luolamiesten ajoista saakka. Nyt nuo tarinat ovat siirtyneet someen ja alkavat elää hyvin nopeasti omaa elämäänsä. Niin ja niin monta kollegaa kuollut Italiassa. Tilastoista huolimatta teho-osastot täynnä terveitä nuoria ihmisiä. Suojavarusteita ei riitä tai ne ovat huonoja. Aivan kuin kummitustarinoissakin, näihinkin lisätään uskottavia, kuulijalle tuttuja yksityiskohtia siinä määrin, että pelko on taattu. Erona kummitustarinoihin näiden tarinoiden kertojat eivät yleensä tee sitä tietoisesti vaan pelottelevat samalla itseäänkin.
Olen miettinyt, millä keinoilla itse pärjään pelkoni kanssa. En yritäkään väittää, etten pelkäisi. Joka sellaista väittää, valehtelee – eniten itselleen. Kaikki me pelkäämme tuntemattoman uhkan edessä mutta eri asioita. Joku pelkää omaa sairastumistaan ja sitä, miten läheiset pärjäävät, jos itse kuolee. Joku pelkää riskiryhmään kuuluvan lapsensa tai juuri syöpädiagnoosin saaneen ystävänsä puolesta. Joku pelkää tilannetta, jossa joutuu hoitamaan potilaita, joiden hoitaminen ei kuulu normaaliin työnkuvaan ja joissa kokee osaamattomuutta ja riittämättömyyttä. Pelkää hoitavansa huonosti. Joku pelkää sitä, että työkuorma kasvaa sietämättömäksi ja hoitavat käsiparit loppuvat kesken. Terveydenhuollon ulkopuolella todella moni puolestaan pelkää työpaikkansa puolesta.
Tiedän varsin varmasti, että tulen sairastumaan, ennemmin tai myöhemmin. Pelon ja epävarmuuden kanssa minua ovat helpottaneet samat keinot, joita käytän arkityössäni. Kun kotiutan päivystyksestä vatsakipuisen potilaan, jonka kivun syy ei ole selvinnyt, mutta jonka kohdalla kliininen tutkimus ja konetutkimukset eivät ole osoittaneet vaaran merkkejä, voin olla ehkä korkeintaan 98-prosenttisen varma, että kyse ei ole mistään vakavasta. Usein sanon sen potilaallekin. Fyysikolle metri on metri, mutta lääkärillä ei ole sataprosenttisia varmuuksia mistään, on vain todennäköisyyksiä. Samat todennäköisyydet auttavat nyt pelon kanssa: tilastollisesti on äärimmäisen epätodennäköistä että minä tai kukaan läheisistäni kuolee tähän tautiin. Sen sijaan paljon suurempi tilastollinenkin uhka hengelleni ovat joka aamu kolmion takaa pyöräni päälle yrittävät autoilijat.
Toinen keino pärjätä pelon kanssa on välttää pelottelua. Kahvipöytäkeskustelujen lähtiessä laukalle faktatieto väliin usein rauhoittaa keskustelun. Somessa faktat eivät tunnetusti toimi. Silloin ei kannata enää yrittää pelastaa muita pelottelulta vaan pelastaa itsensä. Niinpä huomaan alkaneeni vältellä tiettyjä somekanavia.
Sometyhjyyden olen korvannut kirjallisuudella. Eniten lohtua minulle on tuonut vanha kunnon Sinuhe egyptiläinen. Sinuhe näkee elämänsä aikana monenlaista mullistusta, mutta päätyy yhä uudelleen toteamaan Saarnaajan tavoin ”aurinko nousee, aurinko laskee, ei mitään uutta auringon alla”. Mikä on aina ollut, on aina oleva. Ihminen ei muutu ja historia toistaa itseään, tavalla tai toisella. Rutto, espanjantauti, koronavirus.
Pelko ei poistu, jos sen syy ei poistu, vaan sen kanssa on elettävä. Pelko ei saa johtaa siihen, että tekee hätiköityjä päätöksiä tai työnsä huonosti. Pelko on läsnä, mutta ei saa saada valtaa. Toisen suomalaisen kirjallisuuden klassikon alikersantti Rokan sanoin, ”jos sie lähet juoksemaa, nii sie saat juossa Pohjalahel saakka”.
