Terhi Savolainen

Vaisto vastaan velvollisuus

Joka päivä on hetkiä, jolloin mietin kaappaavani lapset kainaloon ja juoksevani pakoon tätä kaikkea. Vapaapäivinä ahdistaa enemmän kuin töissä. On aikaa murehtia.

Terhi Savolainen

Ikäisekseen vanha lääkärijärjestöaktiivi, akuuttilääketieteeseen erikoistuva lääkäri Terhi Savolainen bloggaa ruuhkavuosiperheen ja lääkärin arjesta. kuva: Mikko Käkelä

Kevään viimeisenä normaalina viikonloppuna vietimme kuusivuotiaan kaverisynttäreitä. Juhlien jälkeen päivänsankari totesi: ”Äiti, mä sanoin mun kavereille, että se uusi flunssa ei ole lapsille vaarallinen. Niin kuin sä lupasit.” Jäin pitkäksi hetkeksi katsomaan häntä – kunpa tämä asia olisi kuin iltaruoan jälkeen sovittu satuhetki, minun luvattavissani.

Kun alkuvuodesta – ajankohtaa en enää osaa sanoa, ajantaju hämärtyy, kun koko maailma on kääntynyt päälaelleen kahdessa viikossa – alkoi olla ilmeistä, että tämä tauti ei tule rajoittumaan maapallon toiselle puolelle kuten aiempi SARS-epidemia, suunnittelin pakkaavani lapset autoon ja vieväni heidät 270 kilometrin päähän mummolaan heti, kun ensimmäiset infektiot saavuttaisivat meidän maakuntamme. Silloin he olisivat turvassa siltä, että minä tai puolisoni tuomme viruksen sairaalasta kotiin.

Jälleen kerran tieto tuo lisää tuskaa. Epidemiasta olisi tulossa todella pitkä, kuukausien mittainen, ja mummolan väki olisi suurimmassa riskiryhmässä, kun taas lasten tauti olisi kaikkien tilastojen mukaan lievä. Päädyimme siihen, että lapset pysyvät kotona ainakin, jos päiväkodit pysyvät auki. Pahimmillaan veisimme lasten mukana infektion mummolaan.

Joka päivä on hetkiä, jolloin mietin kaappaavani lapset kainaloon ja juoksevani pakoon tätä kaikkea. Äidinvaisto ja tarve suojella lapsiaan yrittää voittaa velvollisuudentunnon. Lopulta aina järki voittaa. Ei ole mitään, mihin paeta. Minut on koulutettu etulinjaan, ja siellä on pysyttävä myös silloin, kun se on oman edun vastaista. Olen armeijaa käymätön, mutta jotenkin on helppo ottaa sotilaan asenne. Jos etulinja ei pysy asemissaan, tappio on varma.

Sen jälkeen kun tasavallan presidentti ja hallitus totesivat maan olevan poikkeusoloissa, olen moneen otteeseen huomannut ajattelevani isovanhempiani, jotka kokivat maan edelliset poikkeusolot. Hekään ei voineet valita. He eivät voineet juosta karkuun. En enää ihmettele, miksi lottana toimineen mummuni lempivirsi oli ”Päivä vain ja hetki kerrallansa”. Mitä päivä tuokin tullessansa, levon hetketkin on luvattu.

Tuntuu, että olen tippunut aivan uuteen todellisuuteen. Kaksi viikkoa sitten istuin savusaunassa kymmenen muun eri puolilta Itä- ja Keski-Suomea tulevan lääkärin kanssa, ja mietimme virkaehtosopimusneuvotteluja. Kaksi viikkoa tuntuu kahdelta vuodelta. Vanhasta todellisuudesta on muistuttamassa enää kalenteri, jossa vielä näkyvät kaikki jo peruuntuneet kokoukset ja menot. Jossain vaiheessa todellisuuksien välinen ero kasvaa niin suureksi, että vanha kalenteri on tuhottava, jotta uutta todellisuutta jaksaa.

Lue myös

Tuntuu myös, että olen tippunut toiseen todellisuuteen kuin muu yhteiskunta. Lehdet ovat täynnä vinkkejä, kuinka saada kotona aika kulumaan epidemian aikana. Kotona? Aika kulumaan? En usko, että ammattikunnallamme tulee olemaan tässä minkäänlaisia ongelmia. Päinvastoin. Mietin jo, miten onnistumme sisätautilääkäripuolisoni kanssa järjestämään työkuorman niin, että edes toinen meistä ehtii päivittäin hakemaan lapset hoidosta. Toisten lääkäriperheiden kanssa viritellään jo erilaisia YYA-sopimuksia lastenhoidon kanssa pärjäämiseksi, kun mummot ja muut tavanomaiset turvaverkot ovat pois käytöstä.

Olen huomannut, että vapaapäivinä ahdistaa enemmän kuin töissä. On aikaa selata lehtiä, somea ja erilaisia raportteja ja artikkeleita. On aikaa murehtia. On aikaa kirjoittaa ajatuksiaan paperille. Vaikka meillä ei ole vasta kuin muutamia potilaita, työpäivät ovat täysiä ja pitkiä. Pois alta on hoidettava kaikki, mitä pystyy. Ennen kaikkea on varustettava linnoituksia ja niiden henkilökuntaa. Varauduttava niin hyvin kuin mahdollista.

Akuuttilääkärikollegani sanoin: ”Mörkö on tuolla jossain. Kukaan ei tiedä, millainen se on, miten paljon se vaatii ja miten pitkään se meitä kiusaa.” Näkymätöntä vihollista vastaan on vaikeaa ja epäreilua taistella. Mutta silti on taisteltava.

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030