Ollaanko hetki hiljaa, ollaanko?

R aymond Carverin novellissa Olisitko jo hiljaa, olisitko? mies saa kuulla vaimonsa pettäneen häntä. Mies ajautuu tunteiden myllerrykseen, josta toivoisi löytävänsä tien pois johonkin äänettömän paikkaan. ”Olisitko jo hiljaa, olisitko,” mies myös sanoo vaimolleen, kun ei tunteiltaan muuta voi. Hiljaisuudesta nousee kuitenkin lopulta jonkinlainen lohdullisuus. Carver oli äärimmäisen taidokas novellisti joka yksinkertaisilla ja oikein ajoitetuilla lauseilla saattoi avata lukijassa suuria tunteita, ja niin käy myös tässä tarinassa.

Carverin novellin nimi on soinut päässäni seuratessani viimeaikaista keskustelua wokenessin ympärillä. Hiljaa olemiseen kehotetaan nykyään paitsi konkreettisesti käskemällä valtakulttuurin edustajaa vaikenemaan, myös huutamalla mielipiteitä netissä. Eikä tämä koske pelkästään wokenessin kannattajia. Keskustelu käy niin kuumana, että jos joku tietokoneosaaja tämän visualisoisi, voisimme nähdä absurdin kuvan länsimaalaisesta väestöstä huutamassa sormiensa kautta tietokoneisiin ja sitä kautta internettiin. Rasismia, sortoa, epäoikeudenmukaisuutta, ihmisoikeuksia, eläinten oikeuksia, ilmastonmuutosta, maahanmuuttoa, vasemmistoa, oikeistoa – ja mitä kaikkea - puolustetaan ja vastustetaan internetissä sellaisella volyymilla, että palvelimet kautta maailman tuottavat jo tämän takia hiilidioksidipäästöjä varmasti useamman suurkaupungin verran.

I tse olen erittäin skeptinen sen suhteen, mahdetaanko tunnemyllerryksen keskellä saada mitään hyvää aikaan. Kiivaissa keskusteluissa käsityksemme toisista ihmisistä tahtovat polarisoitua ja mustavalkoistua ja pahimmillaan dehumanisoitua. Artikkelissaan Dehumanizing the Lowest of the Low: Neuroimaging Responses to Extreme Out-Groups, tutkijat Harris ja Fiske esittivät väitteen, että ihmisaivot eivät käsittele stereotyyppisten ulkoryhmien, kuten kodittomien ja narkomaanien, valokuvia samaan tapaan kuin muiden ihmisten. Tarkemmin sanoen: heitä ei havaita ihmisinä. Tulos on karmea, mutta voisi selittää heihin kohdistuvaa piittaamattomuutta ja väkivaltaa.

Uskon, että tutkimustulos saattaa kuvata ihmisaivoissa käynnistyvää syrjinnän mekanismia laajemminkin. Ainakin jotain järkyttävää alkaa tapahtua aivoissamme, jos ajaudumme jyrkkään “me vastaan muut”-ajatteluun. Meillä on kyky mielensisäisten skeemojen avulla jopa lakkauttaa kanssaihmistemme ihmisyys. Onkin tarpeellista tiedostaa, että mikäli ajattelumme alkaa sisältää viholliskuvan luomista, pelon ja uhan aiheen näkemistä joissain ihmisryhmissä, oman paremmuuden korostamista ja toiveita jonkin ihmisryhmän eristämisestä, olemme matkalla kohti tätä tilaa.

M ielessäni on nyt Carverin novellin henkilön mukainen hiljaisuuden toive. Eli – ollaanko hetki kaikki hiljaa, ollaanko? Tehdään vaikka seuraavaa.

Irrottaudu tietokoneen näppäimistöstä ja keskusteluista hetkeksi. Sulje silmäsi. Keskity minuutiksi hengitykseen, niin että rauhoitut. Tuo tämän jälkeen mieleesi joku hetki kuluneelta viikolta, jolloin olet keskustellut jonkun läheisesi kanssa. Palauta mieleesi mielikuva tuosta keskustelusta mahdollisimman elävänä.

Yritä sitten tavoittaa se mitä tunsit ja koit tuona hetkenä. Tämän jälkeen – yritä, todella koeta, saada vaikutelma siitä mitä läheisesi tuossa tilanteessa koki. Yritä tosissasi eläytyä.

Jos sinussa nyt herää hämmennys – tunne siitä, että tiedät läheisesi kokemuksesta vain vähän ja että kenties oletkin keskustellut lähinnä itsesi kanssa – asia on juuri kuten pitääkin.

Silloin sinulla ja meillä on toivoa.

Oman tietämättömyytensä tunnistavat pystyvät yleensä lopulta löytämään sovun hankalissakin asioissa.