Hyvinvointialueille ajelehtimassa

”Terveydenhuolto on romahtanut.” Näin suoraan HUSin neurokirurgian linjajohtaja, professori Mika Niemelä kuvaili tilannetta joulukuussa 2022 (1).

Terveydenhuollon umpisolmujen taustat tiedetään: perusterveydenhuollon resursointitarpeet on sivuutettu ja sitä joustavasti tukenut aluesairaalaverkosto on ajettu alas. Erikoissairaanhoidon työkuorma on jätetty huomiotta, negatiiviselle kierteelle on annettu lisää kierroksia ja päivystykset on keskitetty ilman vastaavia henkilöstölisäyksiä. Tukihenkilöstö on kauttaaltaan alimitoitettu. Ikääntyneiden hoiva on sivuraiteella.

Kun työtä tehdään liian pienin resurssein, seuraukset terveydenhuollon tasoon ovat väistämättömiä.

Lääketieteellisin perustein toimiva lääkäri joutuu tahtomattaan ajopuuksi, uupuu ja äänestää jaloillaan.

Lääkärilehden päätoimittaja Taito Pekkarinen kirjoitti jo 15 vuotta sitten: ”Lääkäri haluaa tehdä kohtuullisen määrän työtä niin, että hän samalla kokee voivansa vaikuttaa työn tekemisen tapaan ja tahtiin. Lääkärintyön tukipalvelut ja välttämättömät konsultointimahdollisuudet ovat työn itsestään selviä edellytyksiä” (2).

Isot hallintoraamit on pystytetty, mutta rahoitusvajeesta on kannettu huolta kauan.

Vuosi 2022 oli yhtämittaista terveydenhuollon myllerrystä eikä epätietoisuus tulevasta ole väistynyt. Huoli työoloista ja mahdollisuuksista toimia eettisesti oikein koskee ammattikuntamme lisäksi kaikkea terveydenhuoltoa. Sote-palvelut ovat elintärkeä investointi koko yhteiskunnan toimintakykyyn ja hyvinvointiin. Niiden on toimittava kaikissa talouden suhdanteissa.

Myös yksityislääkäritoimintaa horjutetaan. Kela-korvausten leikkaus vastaanottokäynneistä ja niiden poistaminen laboratorio- ja kuvantamistutkimuksista ja toimenpiteistä heikentää yksityissektorin tukea julkisen terveydenhuollon kantokyvylle. Korvaukset jätettiin psykiatrian ja suun hoidon toimenpiteisiin. Tämä ei kuitenkaan koske esimerkiksi yleisanestesiaa, joka vaativassa hammashoidossa ja suukirurgiassa on joskus tarpeen.

Etenkin vähävaraisten mahdollisuus yksityispalveluiden käyttöön sivuutettiin hiljaisuudella.

Yksityisiä palveluita tulee tarkastella terveydenhuollon kokonaisuutta vasten. Tarkoituksenmukainen yhteistyö vapauttaa julkisten sektorin voimavaroja sen laajoihin velvoitteisiin, vaativimpaan hoitoon ja tärkeään koulutustehtävään. Pienyritysten hyvät toimintamahdollisuudet turvaavat palveluntarjontaa ja hoidon jatkuvuutta myös syrjäisemmillä seuduilla.

Kestäviin muutoksiin ja kehittämistyöhön tarvitaan substanssin tuntemusta. Terveydenhuoltolaki edellyttääkin vastaavaa lääkäriä johtamaan ja valvomaan terveyden- ja sairaanhoitoa ja resurssien allokointia. Kuitenkin joidenkin hyvinvointialueiden organisaatioissa lääkärijohtajuutta on pyritty ohittamaan: vastuu vaaditaan kantamaan, mutta päätösvaltaa halutaan viedä pois. Perusteltuihin hoitolinjoihin ja lääkärin etiikkaan sitoutuva lääkärikunta on vahva perusta kustannusvaikuttavalle terveydenhuollolle. Jos tämä kokonaisuus murtuu, yhteiskunta saa heikommin vastinetta verorahoilleen.

Kriisi on myös mahdollisuus, kun siihen tartutaan oikein ottein ja tarkoituksenmukaisesti tehtävät jakaen.

Emeritusprofessori Martti Kekomäen sanoin: ”Poliittiselle toimijalle kuuluu ’riittävien’ palvelujen rahoituksen turvaaminen, kansalaisten yhdenvertaisuuden määrittely ja sen seuranta. Kaikki loppu kuuluu ammattihenkilöille: tuotantopanosten yhteensovittaminen, toiminnan oikea kohdentaminen, joka edellyttää sekä hoitomenetelmien että kliinisen päätöksenteon hallintaa, sekä työn tekninen toteuttaminen turvallisesti ja tuhlailematta” (3).