Jukka Pohjola 22.1.1947–4.5.2024
Psykiatrian erikoislääkäri, psykoanalyytikko Jukka Pohjola kuoli toukokuussa pitkällisen sairauden uuvuttamana. Hän syntyi Oulussa ja oli 4-lapsisen perheen vanhin.
Jukka eli varhaisen lapsuutensa liikennöitsijäisänsä ja -setiensä sukukeskeisessä elämänpiirissä. Kodilta saamaansa hengen perintöä Jukka muisteli lämpimästi, sotasukupolven kokemuksia kunnioittaen. Jukka kertoi usein isästään, joka suoritti vaarallisia tehtäviä kuljettaessaan räjähdysherkkiä sotatarvikkeita rintamalla.
Jukka vaali läheisiä suhteita lapsiin ja lastenlapsiin. Hän seurasi kiinnostuneena, että he löysivät oman elämänpolun. Antaumuksella lämmitetty sauna oli jokapäiväistä, kun lapsiperheet olivat paikalla. Joskus saunalta saapui pikkupoikia hiilillä piirrettyine viiksineen.
Kirjallisuus, musiikki, kielet, matkustelu, ilmailu ja erityisesti Lappi kiehtoivat häntä. Kieliä Jukka opiskeli sinnikkäästi viimeisenä talvenaankin. Kiinnostus vei hänet matkaamaan puoliso Anna-Liisan kanssa Eurooppaan, Etelä-Amerikkaan ja Aasiaan. Hän oli myös pitkän matkan juoksija ja hiihtäjä.
Jukka kirjoitti ylioppilaaksi Oulun normaalilyseosta 1966. Hän kävi lukion jälkeen armeijan ilmavoimissa ja sai ohjaajakoulutuksen LntUk-38 -kurssilla. Kaikesta ilmailuun liittyvästä tuli elinikäinen harrastus.
Lääketieteen lisensiaatiksi hän valmistui 1973, psykiatrian erikoislääkäriksi 1981 sekä psykoanalyytikoksi 1992. Hän toimi psykoanalyytikkona, psykoanalyysin ja psykoterapian opettajana sekä työnohjaajana vuosikymmeniä. Hän oli maanläheisyytensä ja lukeneisuutensa ansiosta pidetty opettaja.
Jukalla oli syvä kosketus luontoon. Jukan omin sanoin: ”meille pohjoisen ihmisille metsä on toinen koti”. Vaelluksilla Lapin erämaissa nuotiopaikkojen siistiminen oli ensiarvoisen tärkeää – maastossa liikkumisen merkkejä, luonnon kulumista vältettiin. Tarkan havaintokyvyn avulla hän löysi luontaisesti hyviä vaellusreittejä ja yöpymispaikkoja. Kuusien alta hän usein näki hyviä yöpymispaikkoja: ”katsokaa, tuossakin voisi hyvin nukkua yön”.
Vaikeissakin oloissa hän oli rauhallinen, ei osoittanut pelkoa eikä toisaalta uhkarohkeutta suunnistamisessa ja vesistöjen ylityksissä.
Ystäväporukan vaelluksilla hän oli isovelihahmo välittäen toisille kokemuksensa luonnosta ja sen antimista. ”Olemme osa luontoa ja sinne palaamme”.
