Helsingin keskustassa mies kaatuu metron portaissa. Ohikulkijat auttavat hänet pystyyn ja tarjoutuvat saattamaan lääkäriin – viereisen terveysjätin tiloihin. Kenellekään ei tule mieleen saattaa miestä terveysasemalle tai julkiseen päivystykseen.

Myös pääkaupungissamme potilas kärsii vatsakivuista ja hakeutuu Suuren Sairaalan päivystykseen. Triagen läpi ei pääse ilman lähetettä, joka ohjataan hakemaan viereiseltä terveysjätiltä. Lähetteellä päivystyksen ovet avautuvat.

Mitä olisi tapahtunut kovasti kipeälle potilaalle, jos hänellä ei olisi ollut varaa hankkia lähetettä?

Voiko Suomessa enää luottaa siihen, että julkisesti rahoitetuista palveluista saa apua silloin, kun sitä tarvitsee? Kansalaispulssi kyselyn mukaan luottamus horjuu, kun terveydenhuoltojärjestelmään luottavien osuus on tippunut 90 %:sta 60 %:iin vuosien 2020 ja 2024 välillä (Kansalaispulssi 10.4.2025). Ehkä ei suotta?

Talouskasvua ei ole tulossa ja priorisoida täytyy. Onko meillä edes varaa hyvään ja toimivaan terveydenhuoltoon?

Väitän, että meillä ei ole varaa järjestää terveydenhuoltoa tavalla, jolla ei ole kansalaisten luottamusta. Jos ihmiset eivät voi luottaa siihen, että julkisesti rahoitetuista palveluista saa apua, he hankkivat vakuutuksia tai rahoittavat palvelut omalla rahalla. Tällöin syntyy kokemus veronmaksun turhuudesta. Hyvinvointivaltion perusteet järkkyvät, kun jokainen siirtyy huolehtimaan omasta turvastaan.

Jos ei voida enää luottaa siihen, että apua saa, kun terveys on vaarassa, täytyy yrittää hakeutua kokeisiin ajoissa ja varalta. Hoitoa ja tutkimuksia täytyy vaatia, kun ei ole luottamusta siihen, että tarpeelliset tutkimukset kyllä otetaan. Terveydenhuoltosysteemille tämä tarkoittaa lisää työtä ja yhteiskunnalle lisääntyvää medikalisaatiota. Luottamus on siis itse asiassa paitsi inhimillistä, myös hillitsee kustannusten karkaamista käsistä.

Jokaisen tulisi voida luottaa siihen, että terveyshuoleen saa apua ja jos sairastuu, saa hoitoa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yhteiskunnan tulee maksaa kaikki temput ja kokeet. Täytyy muodostaa jaettu käsitys siitä, mitä hoitoa tarjotaan ja tarjota hoito tasapuolisesti. Yhteiskunnan täytyy voida luottaa siihen, että lääkärit tutkivat ja hoitavat potilaita hyvin ja huolella, mutta siten, että kaikki saavat resurssien puitteissa yhdenvertaisesti hoitoa.

Luottamus vaatii inhimillistä kohtaamista. Ihmisen huoleen vastaaminen vaatii tilaa ja aikaa. Kohtaamista helpottaa se, että potilas tuntee lääkärinsä ja lääkäri potilaansa. Tälle kohtaamiselle meidän täytyy luoda tilaa samalla hyödyntäen digitaalisia palveluita, joilla voidaan hoitaa osa asioista kevyemmin.

Suurin luottamusvaje koskee tällä hetkellä perusterveydenhuoltoa. Palveluiden käyttö on jakautunut niin, että julkisesti rahoitetuissa terveyskeskuksissa hoidetaan enää sitä puolikasta väestöstä, jolla ei ole työterveyshuoltoa tai vakuutuksia.

Hoitoon on pitkät jonot ja tästä huolimatta hoitotakuuta pidennettiin. Jos saisimme Kela-korvaushimmeleiden ja palveluseteleiden sijasta hoidettua julkisesti rahoitetun perusterveydenhuollon kuntoon lisäämällä reippaasti perusterveydenhuollon lääkäreiden määrää ja ottamalla käyttöön omalääkäri- ja omatiimimallit, voisimme dramaattisesti parantaa yhteiskunnan luottamusta terveydenhuoltoon.

Tutulle lääkärille pääsy terveyshuolen kanssa ei tulisi olla luksushyödyke, vaan osa terveydenhuollon kestävää visiota.

Visiona tulee olla terveydenhuolto, josta voi luottaa saavansa apua, kun sitä tarvitsee.