In memoriam Seppo Santavirta 5.12.1945-22.6.2005
Ortopedian ja traumatologian professori Seppo Sakari Santavirta menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen 59-vuotiaana 22.6.2005. Hän syntyi lääkäriperheeseen, mutta menetti molemmat vanhempansa jo kouluiässä. Siksi Seppo lähtikin suorittamaan asevelvollisuuttaan jo 17-vuotiaana ja nimitettiin aikoinaan Suomen nuorimmaksi vänrikiksi 18-vuotiaana. Tämä tinkimättömyys ja tavoitteellisuus leimasi jatkossakin hänen ammatillisia, urheilullisia ja kultturelleja pyrkimyksiään. Asevelvollisuutensa suoritettuaan hän seurasi isänsä jalanjälkiä ja lähti Zürichin yliopistoon, josta hän valmistui 1972 lääkäriksi ja jossa hän suoritti ensimmäisen tohtorin tutkintonsa 1973. Palattuaan Suomeen hän teki Hyksissä kirurgiaan erikoistumisen ohella toisen väitöskirjansa väitellen 1979 Helsingin yliopistosta ja valmistuen samana vuonna kirurgian ja seuraavana vuonna ortopedian ja traumatologian erikoislääkäriksi. Hän oli pitkään Hyksin palveluksessa, mutta sai arvokasta koulutusta toimiessaan 1986-1996 Invalidisäätiön sairaala ORTONissa, jonka itsenäisyydestä noussutta laatutyötä hän aina arvosti ja jonka säilyttämisen hän näki tärkeänä. Seppo Santavirta nimitettiin Helsingin yliopiston ortopedian ja traumatologian professoriksi 1996 kaikkien asiantuntijoiden asetettua hänet avoimessa kilvassa ensimmäiselle sijalle. Seppo perusti allekirjoittaneen kollegansa kanssa kansainvälisen monitieteellisen TULES-tutkimusryhmän, joka saavutti myös Suomen Akatemian huippuyksikön ja opetusministerin tohtorikoulun aseman. Monitieteellisen yhteistyön polttopisteessä ovat biomateriaalit ja niiden käyttö tekonivelkirurgiassa, ihmisen varaosina ja kudosteknologisissa sovelluksissa. Merkittäviin tutkimussaavutuksiin kuuluvat timanttipinnoitteiden kehittäminen ja biomateriaalien kudosyhteensopivuuden selvittäminen. In nuce, todettiin että ihan oikeasti, "Diamonds are girl's best friend". Tästä tutkimusalueesta Seppo Santavirta teki kolmannen väitöskirjansa väitellen filosofian tohtoriksi biomateriaaliteknologian ja fysiikan professorin Reijo Lappalaisen ohjauksessa Kuopion yliopistosta vuonna 2003. Tämä oli Sepolle oikea nuorennuskuuri, kun hän intoa puhkuen palasi nuoruuden voimien lähteelle sinne, mistä se hänelle parhaiten pulppusi: luovasta ja kovasta tieteellisestä työstä ja rehellisestä kilvoittelusta. TULES-ryhmän avoimet ovet ja hyvä henki houkutteli yli 50 tutkijaa 21 eri maasta ryhmään tieteen viljelyyn, Sepon auran vaikutuspiiriin. Monet ryhmästä väitelleet ovat edenneet professoreiksi, dosenteiksi tai toimineet post-doceina ulkomailla. Kaiken kaikkiaan laajat kansainväliset yhteydet olivat ominaisia Seppo Santavirran työlle. Hän kuului useisiin toimituskuntiin kansainvälisissä ortopedisissa kliinisissä ja tieteellisissä sarjoissa. Seppo Santavirran ystävät, kirjaimellisesti ympäri maailmaa, ovat julkaisseet hänestä yksityiskohtaisemman nekrologin Acta Orthopaedica -lehdessä. Seppo Santavirta piti luovan tutkimustyön lisäksi myös kliinisestä potilastyöstä. Huolimatta kirurgisesta spesialiteetistaan Seppo Santavirta muisti ja korosti aina potilaan integriteettiä ja oikeuksia, muistuttaen toimenpidevaltaisen spesialiteetin tunnustettuna mestarina toimenpiteisiin fiksoituneita lääketieteen kandidaattikisällejä siitä, että potilas on ihminen ja myös sellaisena kohdattava ja kohdeltava, kaiken tutkimuksen ja hoidon keskushahmona. Valtaenemistö opiskelijoista arvostikin suuresti riviopettajasta poikkeavaa elämäntaiteilijaa ja professoria, jonka opetuksessa innostuksen ja kiinnostuksen herättäminen aina ohitti passiivisen tiedon syötön. Seppo Santavirta tekikin syvälle luotaavaa tutkimustyötä copingista ja potilaiden elämänlaadusta vaimonsa, vs. professori Nina Santavirran ja matemaatikko, FT Svetlana A. Solovievan kanssa. Henkilönä Seppo oli lahjakas ja monipuolinen. Tämä heijastui hänen vapaa-ajan harrastuksissaan. Hän oli innokas urheilija. Yleensä suomalaismies harjoittelee jopa yltiöpäisesti nuoruudessaan urheilun sitten jäädessä varhaisessa keski-iässä. Seppo jatkoi urheiluharrastustaan koko ikänsä, treenaten elämänsä aikana lähes joka päivä. Oman pikaluistelijan aktiiviuransa jälkeen hän toimi Suomen Luisteluliitto ry:n puheenjohtajana 1978-1979 ja vuodesta 2001 alkaen Suomen Pyöräilyunioni ry:n ratapyöräilyjaoksen puheenjohtajana. Erinomaisen kuntonsa ansioista Seppo voitti suomenmestaruuskisoissa pyöräilymitaleita Masters-sarjassa, jollaiseksi sarjan nimi oli Sepon aloitteesta ja positiivisesti asioita tarkastelevan luonteen mukaan muutettu aiemman ikämiessarjan sijaan. Urheilijana Seppoa voidaan kuvata parhaiten sanoilla "vahva ja nopea". Toisaalta hän oli kiinnostunut taiteen harrastaja ja hankki merkittävää asiantuntemusta suomalaisesta taiteesta. Hän oli särmikäs oman tiensä kulkija, joka poikkesi tavanomaisesta parempaan. Parhaiten hän rentoutui kesäpaikallaan Högsårassa perheensä parissa. Sepon ennenaikainen menehtyminen on iso menetys suomalaiselle ortopediyhteisölle. Seppoa jäävät kaipaamaan ystävät ja varsinkin hänen rinnallaan uskollisesti koko elämän ajan taivaltanut vaimo Nina ja heidän rakkaat poikansa Torsten ja Robin. Omnia conando docilis sollertia vincit (tutkimusryhmämme motto).
