In memoriam Pekka Leinonen 1.8.1956-12.12.2004
Pekka Leinonen on poissa. Hän kuoli 12. joulukuuta 2004. Pekka syntyi esikoisena oululaiseen viisilapsiseen akateemiseen perheeseen. Isä oli matematiikan opettaja ja äiti yliopiston kirjastonhoitaja. Poika oli varhaiskypsä ja lahjakas: tuleva subspesialiteetti endokrinologia kiinnosti jo 14-vuotiaana. Se hurmasi nuoren Pekan ja edusti jo silloin logiikkaan, matematiikkaan ja teoreettiseen fysiikkaan vihkiytyneelle koululaiselle mallia siitä miten elämän transistorit toimivat. Pekalle oppiminen oli helppoa - valinta vaikeaa. Mutta lääketiede voitti. Oulun koulussa endokrinologian aiheinen väitöskirja syntyi opiskelun ohella. Väitöskirjan jälkeinen syventävä opiskelu ja tutkimustyö Kalifornian yliopistossa San Franciscossa kypsytti ja avarsi: tiedemaailman portit olivat auki. Paluu suuntautui Helsinkiin, jossa kliininen tutkijanura pääsi hyvin käyntiin. Pekasta tuli endokrinologian erikoislääkäri ja molekulaarisen endokrinologian dosentti. Pekalle tutkimus oli rakasta ja se jatkui hyvin fokusoituna obstetrisen ja gynekologisen endokrinologian kysymyksenasetteluissa. Erityisesti diabeteksen ja raskauden väliset molekulaariset yhteydet olivat hänen kiinnostuksen kohteitaan. Pekan aloittama työ jatkuu hänen poismentyäänkin: tänä vuonna on hänen oppilaansa vuoro väitellä. Minulla oli Annals of Medicinen päätoimittajana ilo ja onni tutustua Pekkaan lähes koko 90-luvun ajan. Saatoin tallentaa hänestä kestävän mielikuvan aina ymmärtävän hyväntuulisena, hienotunteisena ja vilpittömänä ihmisenä. Hänen seurassaan viihdyin aina. Hienovarainen ja herkkä kollega löysi heti oikean aallonpituuden. Aika loppui usein ajatusten ja ideoiden ristiaallokossa. Älylliset pohdiskelut suuren tietomäärän hallinneelle toimitussihteerille olivat rakkaita ja haastavia. Pekka tuki ja auttoi luotsaamaan lehteä molekyylilääketieteen piiriin. Pekka oli loistava kirjoittaja. Hän halusi käyttää tätä taitoaan ja toimia lääketieteen uutisten sanansaattajana. Tuo unelma toteutui ja koko suomalainen lääkärikunta hyötyi siitä, kun hän ryhtyi Suomen Lääkärilehden lääketieteelliseksi päätoimittajaksi. Lyhyeksi jäänyt kausi tuotti sarjan helmiä - pääkirjoituksia, joiden esteettisyys herätti mielikuvia vankasti biologiaan perustuvista faktoista. Kirjoitukset heijastivat Pekan kokonaisvaltaista otetta lääkärin toimintaan, hänen persoonallisuuttaan ja syvintä olemustaan. Hänen mukaansatempaava otteensa ja elävä proosan kirjoittamistyylinsä pääsivät oikeuksiinsa tavalla, joka on ainutlaatuista lääketieteen tiedottamisessa. Kiinnostavat otsikot heijastavat Pekan ajatusmaailman rikkautta: Kuolevan solun elvyttäminen, Kasvoton suru ja suloinen muisto, Musiikin kosketus, Henki ja elämä, Nuoruuden lähde. Mutta Pekka oli paljon enemmän kuin tekstiä tuottava molekulaarisen endokrinologian huippuosaaja ja toimittaja. Hän oli turvallinen ja ystävällinen Lääkäri. Nyt pohditaan, kuinka koulutetaan hyviä lääkäreitä. Yksipuolisuus uhkaa. Molekyylien kiehtova maailma tempaisee lahjakkaimmatkin opiskelijat mukanaan ja sairauden kokonaisuus jää hahmottumatta. Pekka oli poikkeus ja hyvä esimerkki muillekin: hän eteni yhä syvemmälle ja samalla yhä laajemmalle. Pekka halusi kuunnella potilasta. Pekka eteni inhimillisen arvomaailman äärilaidoille - terveyden, sairauden ja kuoleman olemuksen pohdintaan. Pekka oli kuollessaan 48-vuotias. Kuuntelimmeko me häntä tarpeeksi? Hyväkin lääkäri tarvitsee kuuntelijan. Pekka alkoi itse kuunnella omaa sisintään yhä enemmän. Hän kiinnostui ihmismielen mysteereistä ja jatkoi psykoanalyyttisen yksilöterapian erityistasoon ja oli dynaamisen lyhytpsykoterapian koulutuksessa. Hänestä tuli myös psykoterapeutti. Hän ei ollut kuitenkaan lyhytpsykoterapian varaukseton kannattaja. Lyhytpsykoterapia ja ratkaisukeskeinen psykoterapia on ongelmissa siksi, että siinä terapeutti asettuu potilaansa yläpuolelle ja neuvoo ja johdattelee ratkaisuihin. Siten kyse on oireen hoidosta, ei sairauden, Pekka kirjoitti minulle. Psykiatristen sairauksien pysyvämmät hoidot lisäävät potilaan autonomiaa auttamalla tätä oivaltamaan reaktioitaan ja niiden syitä. Tuo mielipide kertoo Pekasta sellaista, mitä hän piti tärkeimpänä myös omassa elämässään: Oppia ymmärtämään. Mutta ylenpalttisen itsekriittisenä hän korosti, miten vähän me kuitenkin lopulta voimme tietää, jos todella ymmärrämme. Viime vuosina Pekka rakensi itselleen näköisekseen räätälöidyn toimenkuvan. Hän halusi jakaa pienten poikiensa lomat heidän kanssaan. Kun tärkein oli hoidettu, oli muulle paljon aikaa. Pekka toimi Diacorin endokrinologikonsulttina ja yleissisätautikonsulttina, ja lisäksi yksityislääkärinä ja psykodynaamisesti orientoituneena psykoterapeuttina sekä osastonlääkärinä Helsingin Diakonissalaitoksen sairaalassa. Hän oli myös Vakuutusyhtiö Tapiolan ylilääkäri. Vaikka Pekka on poissa, elää hän vahvasti kollegojen ja potilaiden sydämissä. Kirjoitustensa kautta hän säilyy suomalaisen lääkärikunnan mielessä. Hänen tutkijan puumerkkinsä jää maailmanlaajuisen tiedeyhteisön aikakirjoihin - todelliset oivallukset säilyvät hengissä. Perhe oli Pekalle rakkain. Häntä jäivät kaipaamaan vaimo Eeva ja 10- ja 12-vuotiaat pojat. Olohuoneessa isi ei ole enää lukemassa länsimaisen kulttuurin kirjallisia helmiä oopperamusiikin siivittämänä. Pekan kirjoittama tutkielma Kyky surra auttaa nyt niitä, joiden suru ja kaipuu on suurin.