Eläkkeellä olevat lääkärit tapasivat liitossa Potilaan hoitotahtoa ei voi ohittaa

Suomen laki ei kiellä avustamasta itsemurhassa, mutta kuoleman aktiivinen aiheuttaminen esimerkiksi lääkkeellä luokitellaan henkirikokseksi. Potilaalla on kuitenkin oikeus halutessaan kieltäytyä tarvitsemastaan hoidosta. Vakaa hoitotahto on ilmaus, joka sitoo hoitopäätöksiä tekeviä terveydenhuollon ammattihenkilöitä ehdoitta.

Katja Patronen

Sukellus- ja ylipainelääketiede on 12suomalaislääkärin erikoisalaa

Suomessa on kaksitoista lääkäriä, joille Lääkäriliitto on myöntänyt sukelluslääketieteen ja ylipainehappihoidon erityispätevyyden. Happihoito rantautui Suomeen muutamien sukellusta harrastavien lääkäreiden aloitteesta, ja nyt sitä annetaan jo useissa paikoissa eri puolilla maata. Maan sukellus- ja ylipainelääketiede on myös saanut ensimmäisen dosenttitason asiantuntijan.

Katja Patronen

In memoriam Kari Penttinen 17.2.1918-26.2.2004

Helsingin yliopiston virusopin henkilökohtainen emeritusprofessori Kari Juhana Penttinen kuoli Espoossa 26. helmikuuta 2004. Hän oli 86-vuotias, syntynyt Helsingissä 17. helmikuuta 1918. Kari Penttinen tuli ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta normaalilyseosta 1935 ja valmistui lääketieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1938. Sotien aikana Penttinen toimi pataljoonan, sairaalajunan ja bakteriologisen laboratorion lääkärinä. Hänelle myönnettiin Vapaudenristit 4 ja 3 vuosina 1940 ja 1942. Hänet ylennettiin lääkintäkapteeniksi 1944 ja lääkintämajuriksi 1969. Penttinen valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1945 ja lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi Helsingin yliopistosta 1947. Väitöskirja liittyi immunologiaan, mutta jo seuraavana vuonna Penttinen lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan Suomessa vielä tuntematonta alaa - virologiaa. Samoihin aikoihin opiskeli USA:ssa virologiaa myös toinen suomalainen serobakteriologi Nils Oker-Blom. Nämä Suomen virologian isät loivat perustan virustutkimuksille maassamme. Palattuaan kotimaahan Penttinen jatkoi Yhdysvalloissa aloittamiaan influenssatutkimuksia Valtion seerumilaitoksen virusosaston johtajana. Hän eristi Suomen ensimmäiset influenssavirukset vuoden 1951 epidemian aikana. Hänet nimitettiin bakteeriopin ja serologian dosentiksi 1950. Tiedemiehen uransa ohella hän hankki sisätautien erikoislääkärin koulutuksen vuosina 1950-52. Penttisen virologiset tutkimukset laajenivat 1950-luvulla käsittämään erilaisia viruksia, virustautiepidemioita ja virusrokotteita sekä solujen kasvua sääteleviä tekijöitä. Nuorten tutkijoiden koulutus käynnistyi ja ensimmäiset suomalaiset virologiset väitöskirjat valmistuivat samalla vuosikymmenellä. Penttisen tutkimusten hienoimpia saavutuksia on sikotautirokotteen kehittäminen. Sikotauti oli pitkään huomattava ongelma Suomen puolustusvoimissa. Tuhatkunta varusmiestä sairastui vuosittain tähän tautiin, johon liittyy ikäviä ja vaarallisia komplikaatioita. Penttisen rohkea ja omaperäinen idea oli valmistaa inaktivoitu rokote sikotautia vastaan. Uusi rokote osoittautui puolustusvoimissa suoritetuissa kokeissa niin tehokkaaksi ja turvalliseksi, että 1960-luvun alusta lähtien kaikki varusmiehet rutiinimaisesti rokotettiin Penttisen rokotteella heti palvelun alussa. Rokotteen avulla sikotauti pystyttiin lähes täysin juurimaan puolustusvoimista. Tämä saavutus oli sekä lääketieteellisesti että taloudellisesti hyvin merkittävä. Näistä tutkimuksista Kari Penttiselle myönnettiin Matti Äyräpään palkinto vuonna 1974. Vuonna 1966 Kari Penttinen siirtyi henkilökohtaiseksi professoriksi Helsingin yliopiston virusopin laitokseen. Virustutkimusten ohella hän palasi nuoruutensa alan immunologian pariin. Hän kehitti yhdessä Gunnar Myllylän kanssa uuden menetelmän, jonka avulla verihiutaleita hyväksi käyttäen voitiin herkästi mitata immuunikomplekseja. Laboratoriotöiden ohella Kari Penttinen teki ansiokkaan elämäntyön vakuutuslääkärinä. Tiedemiehen ja sisätautilääkärin koulutus muodostivat oivallisen pohjan tälle toiminnalle. Hän toimi Salaman lääkärinä vuosina 1952-1962, ylilääkärinä 1962-1966 sekä hallituksen ja hallintoneuvoston jäsenenä 1967-1972 Suomi-Salamassa. Tämän jälkeen hän jatkoi saman yhtiön lääkärinä vuoteen 1983, eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Ylilääkärikautenaan hän kuului henkivakuutusyhtiöiden ylilääkärien muodostamaan kollegioon, jonka tehtävänä oli pitää vastuuvalintaohjeet lääketieteen ajan tasalla ja siten mahdollistaa oikeudenmukaisten vakuutusten myöntäminen terveydentilaltaan erilaisille vakuutuksen hakijoille. Maamme henkivakuutusyhtiöt saivat hoidettavakseen koko työssä käyvän väestön ryhmähenkivakuutuksen vuonna 1975. Järjestelmä astui voimaan 1977 ja kaksinkertaisti maan vakuutuskannan. Vakuutusmuotoa luotaessa kuultiin asiantuntijana Kari Penttistä, joka lausunnossaan muistutti vuosisadan alun tuhoisasta influenssaepidemiasta Espanjan taudista ja arvioi, että kerran sukupolvessa korvausmeno voi kaksinkertaistua. Hänen arvionsa huomioitiin vakuutusteknisissä laskelmissa, jotka saavuttivat kansainvälistäkin tunnustusta. Nyt sukupolvi myöhemmin lintuinfluenssan uhka osoittaa Penttisen lausunnon kaukonäköisyyden. Kari Penttinen oli loistava esitelmöijä ja karismaattinen persoona. Hänellä oli kyky innostua - kriittisyytensä säilyttäen -, innostaa toisia ja nähdä uusien havaintojen avaamia jännittäviä mahdollisuuksia. Hän nautti suurta arvostusta työtovereittensa keskuudessa erilaisissa tehtävissään. Hänen vankkaan asiantuntemukseensa ja selkeään suurten linjojen näkemykseensä luotettiin maamme rokotuspolitiikkaa suunniteltaessa. Penttinen toimi monien yhteisöjen asiantuntija- ja luottamustehtävissä, mm. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin johtotehtävissä vuodesta 1952 alkaen ja kunniajäsenenä vuodesta 1984, Suomen Patologiyhdistyksen puheenjohtajana 1962-1965, Lääkintöhallituksen tieteellisen neuvottelukunnan jäsenenä 1962-1983, Medical Biologyn päätoimittajana 1973-1983, Suomen Lääketieteen Säätiön hallintoneuvoston jäsenenä 1986-1991, AIDS-kansalaisvaltuuskunnan asiantuntijana sekä Suomalaisen tiedeakatemian jäsenenä vuodesta1978. Vapaa-aikanaan Kari Penttinen oli innokas kalamies, jonka lohiverkot keräsivät saalista hänen kesäpaikkansa vesiltä Hiittisistä. Hän oli taitava tenniksen pelaaja, jonka mahtava kämmenlyönti on jäänyt vastustajien mieliin. Kirjoittajat ovat Kari Penttisen pitkäaikaisia työtovereita ja vanhoja ystäviä

In memoriam Carl Eric Sonck 10.11.1905-13.2.2004

Turun yliopiston em. professori Carl Eric Sonck kuoli 13.2.2004 lyhyen sairauden jälkeen 98-vuotiaana Helsingissä. Kuulon heikkeneminen ja horjuva tasapaino rajoittivat Ericin seurustelua ja liikkumista viime aikoina, mutta hän säilyi henkisesti virkeänä, seuranhaluisena ja toimeliaana viimeiseen asti. Eric syntyi Viipurissa 10.11.1905. Hän kävi koulua Kurkijoella, kunnes perhe siirtyi Turkuun vuonna 1919. Hän valmistui lääkäriksi 1933 ja väitteli lääket. ja kirurgian tohtoriksi 1941. Helsingin yliopistossa hän toimi dermato-venerologian dosenttina vuodesta 1944 vuoteen 1957. Opintomatkoja hän teki mm. Yhdysvaltoihin, Sveitsiin, Saksaan ja Hollantiin. Yliopiston rehtoriksi ja kansleriksi siirtyneen T.E. Olinin jälkeen hänet nimitettiin Turun yliopiston iho- ja sukupuolitautiopin professoriksi ja ao. klinikan ylilääkäriksi Turun yliopistolliseen keskussairaalaan 1955. Siirryttyään eläkkeelle 1972 hän muutti takaisin Helsinkiin viettämään vanhuudenpäiviänsä. Eric opiskeli ja erikoistui aikana, jolloin maassamme esiintyi runsaasti sukupuolitauteja. Silloin ei vielä tunnettu tehokkaita kemoterapeutteja eikä antibiootteja. Hoidot olivat raskaita ja tulokset vaatimattomia. Niinpä oli luonnollista, että Ericin varhainen tutkimustyö kohdistui pääosin venerisiinin tauteihin, erikoisesti neekerisankkeriin, josta hän kokosi poikkeuksellisen suuren potilasaineiston. Tämä tauti hävisi maastamme lähes kokonaan sulfalääkkeiden tultua käyttöön 1930-luvun lopulla. Myöhemmissä tutkimuksissaan hän käsitteli monia ihotautialan kliinisiä ongelmia. Turun ihotautiklinikalle hän perusti sienilaboratorion, jossa erikoisesti hiivoihin kohdistunut tutkimustyö oli maassamme uranuurtavaa. Kliinisen työn ohessa Sonck julkaisi kaikkiaan viisi tieteelle uutta hiivalajia. Virkakautensa viime vuosina hänen tutkimustyönsä keskittyikin sienitauteihin sekä niiden hoitoon. Tieteellisten ansioittensa johdosta Eric on kutsuttu useiden maiden dermatologiayhdistysten kunniajäseneksi. Tyksin ihotautiklinikalla kuullaan Ericin kunniaksi C.E. Sonck -luento jonkun kutsutun tutkijan pitämänä joka toinen syksy. Sieniin kohdistunut innostus lienee ollut perua Ericin aikaisemmasta, jo kouluaikana syttyneestä kiinnostuksesta luontoon ja kasvitieteeseen. Hän keräsi koulupoikana poikkeuksellisen laajan kasvikokoelman ja paneutui kasvien tunnistamiseen opettajia hämmästyttävällä taidolla. Niinpä koulun päättyessä opettaja halusikin Ericin ryhtyvän kasvitieteilijäksi. Tahtonsa vakuudeksi opettaja oli sanonut: Sinusta tulisi hyvä botanisti, mutta Sinusta tulee huono lääkäri. Eric piti kuitenkin päänsä lääketieteen suhteen, mutta ei koskaan hyljännyt myöskään botaniikkaa. Niinpä hän laati laajan tutkimuksen Pielisjärven seudun kasvistosta ja julkaisi kaikkiaan 100 uutta voikukkalajia omien luontoretkiensä ja tutkimusten tuloksena. Ansioistaan botaniikan alalla hänet kutsuttiin Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi v. 1969. Vielä viime vuosinakin hänellä oli aina luonnossa liikkuessaan muovipussi mukana kasveja varten. Luonnon kauniit värit innostivat Ericiä jatkamaan myös kouluaikaista piirustus- ja maalausharrastustaan. Vuosikymmeniä jatkuneen harrastuksen aikana hän teki n. 500 maalausta ja piirustusta, joista hän itse sanoi vaatimattomasti, että on siellä joukossa joitakin hyviäkin. Monissa hänen maalauksissaan hehkuvat kirkkaina Lapin ruskan värit niin akvarelleissa kuin öljymaalauksissakin. Syyskuiset retket Lappiin olivatkin tärkeä tapahtuma Ericin elämässä. Suuri yleisö sai ihailla hänen töitänsä kymmenessä taidenäyttelyssä, joita hän järjesti useilla paikkakunnilla, mm. Helsingissä, ja viimeisen Turussa viime vuonna. Hänen töitään myös ostettiin, ja niinpä niitä onkin useiden kollegoiden kodeissa, kuten myös useissa gallerioissa. Viimeiset vuotensa Eric omisti kokonaan taiteelle täydentäen ja korjaillen useita aiemmin keskenjääneitä töitään. Eric oli myös innokas kävijä taidehuutokaupoissa, joista hän usein osti mieleisiään töitä. Erikoisesti hän oli mieltynyt taiteilija Yrjö Saarisen värikylläisiin töihin, joita hän keräsikin huomattavan suuren kokoelman. Pääosan kokoelmastaan hän lahjoitti Hyvinkään taidemuseolle, missä ne ovat nähtävinä erillisenä Sonckin kokoelmana. Saarisen työt innoittivat häntä myös kirjoittamaan taiteilijan elämäkerran sekä kuvakirjan hänen töistään. Taidealan harrastuksiin liittyi myös hänen toimintansa Turun Taideyhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1964-1973. Myöhemmin hänet kutsuttiin saman yhdistyksen kunniajäseneksi. Ericiä saattoi usein nähdä konserteissa, taidenäyttelyissä, tieteellisten yhdistysten kokouksissa sekä osallistumassa erilaisiin sosiaalisiin tilaisuuksiin mainiona seuramiehenä ja tarinoiden kertojana. Luennoitsijana ja opettajana hän oli värikäs ja monien oppilaidensa hyvin muistama vuosikymmentenkin kuluttua. Potilaitaan hän hoiti lämmöllä, ja mitä kummallisempi oli taudinkuva, sitä enemmän hän innostui. Hän toisti usein, että lääkäriltä ei koskaan saa konstit loppua! Aina täytyy jotain yrittää, sillä potilasta ei saa jättää ilman toivoa. Vastoin kouluaikaisen opettajansa ennustuksia hänestä tuli hyvä ja pidetty lääkäri. Vapaamielisenä ja avarakatseisena ihmisenä hän arvosti menestyvää puoskaria ainakin yhtä paljon kuin lääkäriä. Eric oli lahjakas ja monipuolinen elämäntaiteilija sekä luonnon ja ihmisten tutkija ja tuntija. Hänen suurin kohtaamansa suru oli rakkaan vaimonsa Karinin yllättävä kuolema muutama vuosi sitten. Suruansa hän purki kirjoittamalla kirjan vaimonsa elämästä. Oman elämäkertansa Ihotautilääkäri muistelee hän kirjoitti 10 vuotta sitten. Ericiä jäivät kaipaamaan lapset perheineen, ystävät ja kollegat sekä monet kiitolliset potilaat. Väinö K. Havu professori em. Turku Carl Eric Sonck on poissa Carl Eric Sonck on poissa. Hänen viisas ja hieman ilkikurinen katseensa on sammunut. Se kuuluu nyt muistojemme aarteisiin elämää ymmärtävästä miehestä, lääkäristä ja taiteilijasta. Hän on saanut pitkän päivätyönsä päätökseen. Se on sisältänyt nuoren miehen intomielistä puurtamista tiedemiehenä ja vanhenemisen mukanaan tuomia raskaita ja synkkiäkin vaiheita. Yksi elämän totuuksista on tiedon vanheneminen, näin myös lääketieteessä. Prof. C.E.Sonckin kestävämpi perintö kollegoille on kuitenkin hänen valoisassa elämänasenteessaan. Hän jätti meille kuvan lääkäristä, joka vilpittömin mielin koetti löytää ratkaisun potilaansa pulmiin. Hän valoi heihin parantumisen uskoa, hän oli oivaltanut taiteilijana intuitiivisen tavan suhtautua potilaisiin positiivisesti. Potilaan psyykkistä puolta ei saanut unohtaa. Moni aloitteleva lääkäri omaksui häneltä potilasta arvostavan asenteen ihotautiopin lisäksi. Hän arvosti kollegoja myös taiteen harrastajina. Monet keskustelut taiteen olemuksesta tauluesittelyjen yhteydessä avasivat uusia ovia taiteen suureen maailmaan. Taide merkitsi hänelle paljon. Hänen työkykynsä ja taideharrastuksensa keskinäinen suhde oli hänelle tärkeä. Kumpikin tuki toistaan ilmeisen ideaalisella tavalla. Hänen kohdallaan juuri taiteen tekeminen ja sen parissa viihtyminen olivat hänelle keskeisin voimanlähde viimeisinä vuosinaan. Kysyessäni muutamia vuosia sitten häntä haastatellessani, mitä taide merkitsee hänelle, hän vastasi: Se on merkinnyt melkein kaikkea, se on ainoa työ nykyisin. Kun kysyn, kumpi on elämäntyösi, taide vai ihotautilääkärin työ, tulee vastaus kuin apteekin hyllyltä: Kyllä taide voittaa tieteen. Asettaisin taiteen jumalattaren tieteen jumalattaren edelle. Arvostetun lääkärin ja taiteilijan muistoa kunnioittaen

In memoriam Erik B. Riska 12.10.1924-14.3.2004

Erik Bernhard Riska kuoli kotonaan Helsingissä 14.3.2004. Peruskuolinsyy oli nopeasti levinnyt pahanlaatuinen keuhkotuumori. Suomen ortopedikunta on menettänyt kansainvälisesti näkyvän ja värikkään ammattiveljen, laaja kollegapiiri määrätietoisen ja lämminhenkisen johtajahahmon ja ne, jotka olivat häntä lähellä, hyvän ja luotettavan ystävän. Laajassa tuttavapiirissä Erik Bernhard Riskan nimi oli Erik B.. Hän syntyi ruotsinkieliseen perheeseen Vaasassa, tuli ylioppilaaksi Töölön yhteiskoulusta Helsingissä 1943, palveli talvisodassa ilmatorjuntatehtävissä ja jatkosodassa rannikkotykistössä. Hän suoritti medikofiilin Helsingin yliopistossa 1945 ja jatkoi lääketieteellisiä opintojaan HY:ssa kustantaen ne sivutöitä tekemällä. Lääketieteen lisensiaatiksi Riska valmistui 1951. Tämän jälkeen hän toimi Kivijärven, Kannonkosken ja Kinnulan kunnanlääkärinä 1953-1958. Kunnanlääkärin toimessa Erik B. oli erittäin pidetty toimialueensa ulkopuolellakin ja sai suuren potilasklienteelin. Tämän jakson aikana vahvistui yhä hänen kiinnostuksensa lääkärintyöhön ja etenkin halunsa auttaa potilaitaan, piirteet jotka tulivat ohjaamaan koko hänen tulevaa toimintaansa. Hän oli aikaisessa vaiheessa kiinnostunut kirurgiasta ja toimi kunnanlääkärikautena kirurgiapulaislääkärin sijaisena Helsingin klinikoissa. Väitöskirjatyön hän suoritti HY:n patologian laitoksella ja väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi 1956 aiheenaan kokeellinen ihon karsinogeneesi. Riska siirtyi jatkamaan erikoislääkärikoulutustaan Invalidisäätiölle toimien siellä 1958-1964. Hän sai kirurgian ja ortopedian erikoislääkärin pätevyydet 1963. Invalidisäätiön potilasaineisto tarjosi Riskan tutkimustyölle jatkoa. Skolioosikirurgian tuloksia koskeva laaja työ (1964) aloitti selkäkirurgiaa koskevan tutkimuslinjan, jota Riska myöhemmin täydensi tutkimalla anterolateraalisen dekompressiokirurgian asemaa tuberkuloosin (1967) ja selkärankamurtumien (1987) aiheuttaman paraplegian hoidossa. Riska siirtyi 1965 Koskelan sairaalan osastonlääkäriksi ja toimi siellä vuoteen 1969, jolloin siirtyi Hyksin Töölön sairaalan hallinnolliseksi ylilääkäriksi. Hän toimi tämän jälkeen Töölön sairaalan ortopedian ja traumatologian klinikan dosenttina, apulaisprofessorina ja vt. professorina vuoteen 1988, jolloin siirtyi eläkkeelle. Professorin arvonimi hänelle myönnettiin 1985. Riska keskittyi Töölössä kolmeen tutkimusaiheeseen: lonkkamurtumien hoitoon, monivammaproblematiikkaan ja selkärankamurtumien stabilointiin. Lonkkamurtumien yhteydessä esiintyvät tromboemboliset komplikaatiot (1970) sekä hoidossa käytettyjen naulausmenetelmien ja proteesien antamat tulokset analysoitiin (1971). Kansainvälistä huomiota herätti monivammapotilaita koskeva tutkimus, jonka mukaan monivammapotilaan pitkien luiden aikaisessa vaiheessa suoritettu operatiivinen hoito osoittautui rasvaembolian esiintyvyyttä rajoittavaksi ja toipumista edistäväksi toimenpiteeksi (1976,1977). Huomiota herättivät myöskin selkärankamurtumien stabilointia koskevat tutkimukset. Näiden tutkimusten perusteella Riskasta tuli kansainvälisesti arvostettu ja kysytty luennoitsija. Riska oli jo Koskelan sairaalassa toimiessaan aloittanut tekonivelkirurgisen toiminnan. Hän oli myöhemmin erityisen kiinnostunut keraamisten tekonivelratkaisujen kehittämisestä. Näkyvimpiä osia Riskan elämäntyössä on ollut hänen toimintansa terveydenhuollon ja sairaanhoidon kehittäjänä. Hän perusti 1964 Dextra Munkkivuoren Lääkärikeskus Oy:n Helsinkiin. Kantava ajatus oli luoda laaja-alainen lääkärikeskus, jonka toimintapiiriin kuuluisivat useimmat lääketieteelliset erikoisalat sekä toiminnan tukena laajat laboratorio- ja kuvantamispalvelut. Konsepti oli maassamme ensimmäinen laatuaan ja syntyi aikana, jolloin keskustelu yksityislääkäritoiminnan tehostamisesta ja lisäämisestä ei ollut muodikasta. Lääkärikeskuksen toiminta lähti epäilyistä huolimatta käyntiin, osoittautui tehokkaaksi ja laajeni vuosi vuodelta. Munkkivuoreen vihittiin uusi monikerroksinen lääkärikeskusrakennus käyttöön 1984. Dextralle on myönnetty sairaalaoikeudet ja siellä toimii toistasataa erikoislääkäriä. Erikoislääkärivastaanottojen rinnalle on päivystyspoliklinikan toiminta laajentunut merkittäväksi palvelumuodoksi. Riska toimi Dextra Munkkivuoren Lääkärikeskus Oy:n toimitusjohtajana ja ylilääkärinä 1964-2003. Erik B. Riskan mittava toiminta lääkärinä, tutkijana sekä yliopisto- ja hallintomiehenä antaa kuvan hänen tarmostaan ja työkapasiteetistaan. Käytännön työssä hän muodosti nopeasti itselleen selkeän vision ongelman luonteesta ja ratkaisukeinosta ja toteutti määrätietoisesti omat suunnitelmansa sen mukaan. Erik B. ei ollut kärkäs keskustelemaan pitkään muista ratkaisumalleista ollen päätöksissään joskus väärässäkin, mutta useimmiten oikeassa. Hän oli debateissa hyväntuulinen ja sitkeä, ja innostuksellaan hän pystyikin saamaan vastahakoisimmatkin puolelleen. Riskalla oli lukuisia luottamustoimia järjestöjen toiminnassa: Suomen Ortopediyhdistyksen hallituksen jäsen 1964-1970, International College of Surgeons'in puheenjohtaja 1981-1984 ja kuvernööri 1985-1991, Acta Orthopaedica Scandinavican hallituksen puheenjohtaja 1979-1986 sekä European Hip Societyn presidentti 1995-1997. Hän oli Suomen Lääkäriliiton avohoitotoimikunnan puheenjohtaja 1964-1969, Lääkärikeskusten Yhdistyksen hallituksen jäsen 1970-1986 ja puheenjohtaja 1976-1981 sekä Suomen Yksityisten Sairaaloiden yhdistys ry:n perustajajäsen 1994. Riska kutsuttiin Suomen Ortopediyhdistyksen kunniajäseneksi 1993. Hän oli lukuisten kansainvälisten järjestöjen jäsen ja kirjeenvaihtajajäsen. Riskalle perhe oli hänen voimanlähteensä, hänen turvansa ja hänen ylpeytensä. Erik B. harrasti harvoina mutta iloisina vapaan ajan hetkinä heidän kanssa taiteita ja musiikkia, sekä kesäisin Lindnäsin kesäasunnolla veneilyä, kalastusta ja puutarhanhoitoa. Häntä jäävät suremaan Ritva-vaimo ja kolme tytärtä perheineen.

In memoriam Eero Olavi Turpeinen 7.4.1912-12.3.2004

Suomen ensimmäinen anestesialääkäri, lääket. kir.tri Eero Turpeinen kuoli Helsingissä 12. maaliskuuta. Hän oli lähes 92-vuotias, syntynyt Helsingissä 7. huhtikuuta 1912. Eero Turpeisen kiinnostus farmakologiaan ja anestesia-aineisiin oli peräisin kouluvuosilta, jolloin Eero vietti mielellään aikaansa isänsä omistamassa Kaisaniemen apteekissa, omien sanojensa mukaan paikkoja nuuskimassa ja pulloja haistelemassa. Valmistuttuaan lääkäriksi Helsingin yliopistosta 1937 Eero Turpeinen lähti erikoistumaan kirurgiaan. Anestesiologiaa ei tähän aikaan Suomessa tunnettu. Nukutus annettiin eetterillä, nukuttajina toimivat etupäässä sairaanhoitajat. Kirurgina toimiessaan Eero Turpeinen kiinnostui yhä enemmän anestesiologiasta, mutta levottomat sota-ajat ja epävarmuus toimeentulomahdollisuuksista anestesialääkärinä vaikuttivat Eero Turpeisen erikoistumisvalintaan ja hän erikoistui kirurgiaan. Väitöskirjatyönsä aiheen hän kuitenkin valitsi anestesiologian piiristä. Jatkosota pitkitti erikoistumista, mutta Eero Turpeinen väitteli sodasta huolimatta 1944 ja sai kirurgian erikoislääkärin oikeudet 1946. Anestesiologian vetäessä puoleensa Eero Turpeinen onnistui välirauhan aikana pääsemään viikon kestävälle opintomatkalle Tukholmaan, tutustumaan juuri Yhdysvalloista opintomatkalta palanneeseen anestesialääkäriin Torsten Gordhiin ja hänen vasta käynnistämäänsä anestesiayksikköön Karoliinisessa sairaalassa. Sodan loputtua järjestyi v. 1945 kuuden kuukauden pituinen opintomatka sekä Yhdysvaltoihin että Englantiin. Kotimaahan palattuaan Eero Turpeinen jatkoi kirurgiapulaislääkärin virassaan. Yhtään anestesiologin virkaa ei maassamme ollut, eikä Eero Turpeisen ehdotuksiin sellaisen perustamisesta suhtauduttu suopeasti. Kirurgien näkemys oli, että anestesiat voidaan antaa kirurgin työn ohella. Erikoisoikeudet anestesiologiaan kirurgian suppeana erikoisalana Eero Turpeinen sai 1948. Kun pitkätkään neuvottelut eivät johtaneet anestesiamyönteiseen tulokseen ja kun vielä dosentuuriin tuli hylkäävä päätös, loppui Eero Turpeisen halu jatkaa akateemista uraa. Hän siirtyikin Marian sairaalaan, mihin oli perustettu Helsingin ensimmäinen anestesialääkärin virka tammikuun lopulla 1950. Sodan jälkeisessä Suomessa oli resursseja niukasti, anestesialaitteita ja välineistöä oli vaikea saada. Niinpä Eero Turpeinen kehitti oman anestesiakoneensa yhteistyössä Christian Nissen Oy:n kanssa. Koneen nimeksi tuli Turcos, sitä valmistettiin yhteensä 30 kappaletta kahdessa erässä. Yksi Turcos-anestesiakone on nähtävänä Helsingin yliopiston lääketieteen historian museossa. Kun anestesiatyö Marian sairaalassa oli saatu käyntiin ja lisävirkakin sinne saatu, Eero Turpeinen katsoi hallinnollisten kamppailujen ja kädenväännön omalla kohdallaan riittävän, käytettiinhän häntä asiantuntijana ympäri maata, ja hän siirtyi yksityisanestesiologiksi. Hän työskenteli kiertävänä anestesiologina Tilkassa, Diakonissalaitoksella, Mehiläisessä, Boijessa ja Sanervassa, joskus myös muissa kaupungeissa kuten Lahdessa, Porvoossa, jopa Joensuussakin. Viimeiset työvuotensa hän oli Mehiläisen sairaalassa, antaen viimeiset anestesiansa vuonna 1985. Eero Turpeisen merkittävä panos Suomen kehittyvälle anestesiologialle oli yhdistystoiminta. Heti alusta alkaen hän oli aktiivinen yhteyksien luoja, matkusti kongresseissa ja solmi yhteyksiä ulkomaisiin kollegoihin. Kun pohjoismainen kirurgikongressi pidettiin Helsingissä 1949, hän kutsui mukana olevat muiden Pohjoismaiden anestesiologit kotiinsa kokoukseen, missä lausuttiin syntysanat pohjoismaiselle anestesiologiyhdistykselle. Yhdistys nimeltä NAF (Nordisk Anestesiologisk Förening) perustettiin seuraavana kesänä v. 1950 Oslossa ensimmäisen pohjoismaisen anestesiologikongressin yhteydessä. Eero Turpeinen oli NAFin hallituksen jäsen vuosina 1950-60, puheenjohtaja 1954-56, kunniajäseneksi hänet nimettiin 1972. Eero Turpeisen mielestä Suomi ei saanut jäädä syrjään, yhteydet Pohjoismaisiin ja anglosaksisiin kollegoihin olivat tärkeät. Hän oli valmis järjestämään Suomeen Pohjoismaisen anestesiologikongressin kesällä 1956, vaikka Suomessa tällöin oli alle 20 anestesialääkäriä. Suomen Anestesiologiyhdistyksen SAY: n syntysanat lausuttiin niinikään Eero Turpeisen kotona. Perustamiskokoukseen 22.11.1952 Eero Turpeinen kutsui silloiset kokopäivävirassa toimivat anestesialääkärit, joita oli hänen lisäkseen 3 Tres faciunt collegium, näin sai SAY alkunsa Eero Turpeisen toimiessa puheenjohtajana vuodesta 1952 vuoteen 1956. SAY valitsi hänet kunniajäsenekseen vuonna 1962. Perustamiskokouksen pöytäkirjan viimeisen pykälän mukaan kokous päättyi vapaaseen seurusteluun rouva Turpeisen tarjoaman kahvin ääressä. Merkittävä olikin se tuki, minkä Eeron vaimo Kati Turpeinen antoi uranuurtajapuolisolleen. Koti oli aina avoin kokouksille, lukuisia vieraita kestittiin. Perhe, vaimo ja kolme tytärtä, oli se tärkeä taustatekijä jonka parissa rentouduttiin. Eero ja Kati Turpeisen avioliitto kestikin yli 60 vuotta, timanttihäitä vietettiin kesällä 2003. Musiikki oli Eerolle tärkeä rentoutumiskeino, hän oli itse taitava pianisti, vielä viime vuosinaan hän saattoi soittaa tyttärensä kanssa nelikätisesti tuttuja kappaleita. Toinen rakas harrastus oli matkailu, ensin koko perheen kanssa, tytärten aikuistuttua vaimon kanssa kahdestaan. Kati Turpeinen kertoo, että kiitos Eeron ranskankielen taidon oli ranskanmaa heidän erityisrakkautensa. Niinpä sinne tehtyjen matkojen lukumäärä nousikin kahteenkymmeneenviiteen. Syksyllä 1996 ollessamme haastattelemassa Eero Turpeista kysyimme mitä hän haluaisi viestittää nykyanestesiologeille, Eeron kehoitus kuului: Ihmisten on helppo pitää anestesiologiaa vähämerkityksellisenä, sillä valtaa käyttävät henkilöt, joilta puuttuu asiantuntemusta. Pitäkää siksi puolenne, sillä kukaan muu ei näitä asioita hoida kuin me itse. Kirjoittajat ovat Eero Turpeisen kollegoita ja ystäviä

Paras kiitos on kun ei moitita

Lääkäreiden uupumus ja tyytymättömyys lisääntyvät. Kunnalliselta sektorilta siirrytään yksityispuolelle ja erilaiset osa-aikatyöt valtaavat alaa. Kuitenkin meillä pitäisi olla kaikki paremmin kuin ennen: lääkäreitä on enemmän kuin koskaan, sairauksia osataan hoitaa ja lääkärin ammatin arvostuskin on korkea. Kaukana ovat ajat, jolloin kuoltiin sankoin joukoin tuberkuloosiin ja erilaisiin kulkutauteihin, yksi ja sama lääkäri nukutti ja leikkasi potilaansa. Yksi lääkäri päivysti vuorotta koko kuntaansa, ja legendaariset Viipurin volontäärit keräsivät mainettaan. Oi niitä aikoja!

Susanna Wilén

Kuopion tuore aluepäällikkö Anne-Mari Kantanen: Luottamusmiehistä punottava tiivis verkosto

Lääkäriliiton Kuopion aluepäällikkö vaihtui kuukausi sitten, kun tehtävää hoitanut Auli Malinen luopui paikasta muiden työkiireidensä vuoksi. Uudeksi aluepäälliköksi valittiin neurologiaan erikoistuva lääkäri Anne-Mari Kantanen, joka on 29 vuoden iästään huolimatta jo kokenut järjestökonkari.

Katja Patronen

Lahjakkuus on kytköksissä mielenterveyteen

Hulluuden ja nerouden väitetään kulkevan käsikkäin, mutta aivan näin suora ei lahjakkuuden ja psyykkisten häiriöiden yhteys ole. Joitakin viitteitä taiteellisten kykyjen ja mielenterveysongelmien yhteydestä kuitenkin on olemassa. Toisaalta mielen sairaus voi myös toimia esteenä luovuudelle.

Katja Patronen

Lääkärien kulttuuripäivät kokosivat 150 harrastajaa yhteen

Lääkäripäivien taidenäyttelystä alkanut Lääkärien kulttuurikevät huipentui viime perjantaina alkaneilla kulttuuripäivillä. Innokas harrastajajoukko kävi viikonlopun aikana muiden muassa akvarelli- ja kirjallisuusseminaareissa, opiskeli digikuvausta, kuunteli konsertteja, tanssi rivitanssia ja rakensi leijoja.

Ulla Toikkanen

Myrskyisiä maisemia Jorvin sairaalassa

Kun viimeksi vierailin Jorvin sairaalassa, istuin linja-auton penkissä levottomin mielin. Reitti syöpyi mieleeni kerrasta, lukematon määrä huviloita, mäkiä ja äkkijyrkkiä käännöksiä. Sillä aikaa kun bussi mateli mutkitellen läpi Mankkaan, Tapiolan ja Kauniasten, isäni taisteli hengestään laitoksen teho-osastolla ja ehti kuolla.

Cia Kiiskinen

Asko Sarkola opetti lääkäreille retoriikkaa kulttuuripäivillä

- Teksti ei ole aito, jos sanojen takana ei ole mielikuvia ja tunteita. Näyttelijät etsivät sanojen tunnelatauksen usein omasta lapsuudestaan. Mitä enemmän kuvia voi ladata kieleen, sitä paremmin tekstin muistaa. Mielikuvat nousevat äidinkielestä, tähdensi Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola.

Ulla Toikkanen

Nuoret speksien harrastajat ja vanhat konkarit kohtasivat Aktia-salissa

Supersankari sust voi tulla, jos olet valmiina voittamaan. Suuri tahto kun riittää sulla kaiken antamaan, parodioivat Lääketieteen kandidaattiseuran, LKS:n, esittäjät Tosi-TV:tä speksi-illan värikkäässä kavalkadissa. Vauhdikkaat, joskus melkein akrobatiaa lähentelevät tanssiesitykset, laulut ja soitto rytmittivät Medicinarföreningen Thoraxin, Turun Lääketieteen kandidaattiseuran ja LKS:n speksejä.

Ulla Toikkanen

Lääkärin palkka ja ansiot 2004 Kyselytutkimus käynnissä, muista vastata!

Suomen Lääkäriliitto on vuodesta 2002 lähtien kerännyt kyselytutkimuksella tietoja jäsenkuntansa palkkauksesta. Lääkärin palkka ja ansiot 2004 -kyselytutkimus postitetaan tämän viikon aikana kaikille työikäisille Lääkäriliiton jäsenille, jotka asuvat Suomessa. Kyselyn ensisijaisena tarkoituksena on tuottaa vertailukelpoista tietoa eri sektoreilla työskentelevien lääkärien palkanmuodostuksesta ja ansiokehityksestä. Lääkärien palkka ja ansiot -kyselytutkimus on tärkein käytettävissä oleva apuväline liiton palkkaedunvalvontatyössä. Kyselyn tietojen pohjalta laaditaan palkkatilastoja, joita käytetään mm. ensi syksyn sopimusneuvottelujen taustamateriaalina. Tietoja hyödynnetään myös henkilökohtaisessa palkkaneuvonnassa.

Tehtävät ja arvot käytäntöön - vai arkistoon?

Lääkäriliiton toimintaa ohjaavat perusarvot ja tehtävät saatiin määriteltyä viime vuonna pitkän prosessin päätteeksi. Nyt ollaan etenemässä käytäntöön, eli pohditaan miten tehtävien toteutumista voitaisiin parhaiten seurata.

Samuli Saarni

TEO:n Kokkonen muistutti luottamusmiehiä potilaan oikeuksista

Lääkärin tulee hoitaa potilasta yhteisymmärryksessä tämän kanssa ja arvioida tasapuolisesti hoidosta koituvia haittoja ja hyötyjä. Terveydenhuollon ammattihenkilöllä on velvollisuus auttaa, jos potilas tarvitsee kiireellistä hoitoa. Näistä ja muista potilaan oikeuksista muistutti Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen ylijohtaja Paula Kokkonen puhuessaan luottamusmiesten peruskurssilla viime viikolla.

Katja Patronen

Joka toinen akavalainen tekeeylitöitä ilman korvausta

Puolet akavalaisista korkeasti koulutetuista työntekijöistä ei saa tekemistään ylitöistä minkäänlaista korvausta. Lopuistakin ylitöiden tekijöistä useammalle kuin joka kolmannelle tunnit korvataan yksi yhteen rahana tai vapaana. Ongelmana on myös, että miltei joka toisen akavalaisen työpaikalla ylitöistä ei pidetä lainkaan kirjaa.

Katja Patronen

In memoriam Saara Harviainen 12.1.1919-16.2.2004

Ortopedi Saara Harviainen kuoli 16.2.2004 juuri 85 vuotta täytettyään pitkällisen sairastelun väsyttämänä. Hän oli syntynyt 12.1.1919 Haminassa, tuli ylioppilaaksi Kouvolan Yhteislyseosta ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi Helsingissä 1947. Apulaislääkärinä hän oli Hämeenlinnassa ja Oulussa ja erikoistui kirurgiksi 1955. Hän työskenteli Oulussa, Kuopiossa ja Helsingissä Invalidisäätiön sairaalassa ja valmistui ortopediksi 1960 ensimmäisenä naisena Suomessa. Mittavan osan lääkärintyöstään hän teki Mikkelissä 1965-1973. Hän rakensi Mikkelin keskussairaalaan aktiivisen ortopedisen toiminnan lähes tyhjästä, arvatenkin entisen Viipurin lääninsairaalan tasolta. Teki siis uskomattoman työmäärän sairaalan ensimmäisenä ja ainoana ortopedinä. Saara koulutti henkilökunnan, hankki välineistön luukirurgiaan, laati hoitokäytännöt ja toimintaohjeet yksittäisiä vamma- ja murtumatyyppejä varten, valvoi tarkkaan silloiset pitkälliset vetohoidot, opetti pedanttisella huolella kipsaustekniikat ja selvitti kotihoito-ohjeet. Hän seurasi, että annettuja ohjeita myös noudatettiin, joskus pelottavan kiukkuisestikin, jos huomautettavaa oli. Hoitohenkilökunnan puolia hän piti tinkimättä, jos missä työvoimaa tarvittiin. Voi uskoa, että Saaran temperamentin tuntien, uran puskeminen sen ajan kirurgien miehisessä maailmassa ei ollut vallan helppoa. Työssään hän kuitenkin pärjäsi siinä missä muutkin. Lavean ammatillisen tietämyksensä, työkokemuksensa ja terävän älynsä vuoksi hänen ei koskaan tarvinnut jäädä alakynteen äänekkäämpien kollegojensa rinnalla. Hän myös nautti arvostusta enemmän kuin monet, ei vähiten potilaiden taholta. Saaran esimerkistä saivat apulaislääkärit erinomaista oppia suhtautumisessa potilaisiin ja koko kirurgiseen työhönkin, kaikkine siihen kuuluvine sidonnaisuuksineen. Hän näki kosolti vaivaa huolehtiakseen potilailleen näille kuuluvat kuntoutukset, apuvälineet, kellit, lellit, myellit, veteraanien ja muidenkin invalidien prosentit sekä muut etuudet, joita nämä itse eivät olleet hoksanneet anoa. Kaikki tämä ennen sosiaalihoitajien, kuntoutusohjaajien ja muiden potilasasiamiesten aikaa. Vaikeitakin potilaita oli. Saaran osuva määrittely ei kykene vastaanottamaan hoitoa toimii edelleen. Nykytermi lienee psykososiaalisesti ko-operaatiorajoitteinen. Jouduin Saaran oppiin 1960-luvulla vihreänä kandipoikana pää täynnä Sveitsin AO-gurujen uusia oppeja leikkauksellisesta murtumahoidosta. Toimitin tohkeissani, että man muss operieren. Mieliinpainuvalla tavalla Saara palautti isällisesti maan tasalle. Selväksi tuli, että man kann auch konservativ behandeln. Charnleyn oppikirja murtumahoidosta tuli sittemmin tarkkaan luetuksi. Työskentely Saaran alaisuudessa oli selkeää, koska joka tilanteeseen oli käypä hoito, josta ei tietenkään sopinut omin päin poiketa. Saara laati leikkaussalin seinälle listan kymmenestä kirurgisesta toimenpiteestä, jotka apulaislääkärin tuli oppia keskussairaalajaksonsa aikana (suoliresektio, kureutuneen tyrän leikkaus, subduralihematoman trepanatio, jne). Jokainen kruksasi omalta kohdaltaan: nähnyt, tehnyt, seniori assisteerannut. Tämä siis jo parikymmentä vuotta ennen yliopistoklinikoiden lokikirjahankkeita. Vaivojaan laskematta Saara kärsivällisesti opetti kädestä pitäen, ilmeisen mielissään että pyydettiin. Keskustelijana Saara oli eloisa, huumorintajuinen ja kantaa ottava, kuulusteli mielellään nuorten kollegojensa tietoja medisiinasta, usein muustakin. Tietämättömyydestä sai taatusti sapiskaa, mutta paljon sai anteeksi kun ilmoitti, että otan selvää. Saaralla oli terävä kynä ja lääkärin työssä tuotetaan paljon tekstiä. Ortopedian ohella hän opetti apulaislääkäreille myös ytimekästä kielenkäyttöä. Hän inhosi epätarkkoja ilmaisuja, subjektiivisia tulkinnanvaraisuuksia ja löysää kirjoittelua potilasta koskevissa asioissa. Kerrankin hän ylpeänä kutsui kansliaansa katsomaan vasta vaivalla naputtamaansa B-todistusta, johon oli mutkikkaasta mittavasti rönsyilevästä sairauskertomuksesta mestarillisesti tiivistetty olennainen. Tulos oli selkeää kaikille ymmärrettävää Suomen kieltä. Julkisuuteen ilmaantui myös Sakuran pisteliäitä pakinoita, joiden sisältönä useinkin oli katkera suivaantuminen tuoreen kansanterveyslain myötä versoavia byrokratian kukkasia kohtaan. Pakinoissaan ja muissa kriittisissä kirjoituksissaan Saara - itse asiaa korostaakseen - esiintyi mielellään vaatimattomasti ammattinimikkeellä lääkintätyöntekijä. Hän kantoi myös huolta Lapin luonnon säilymisestä ja puolusti lappilaisten elämäntapaa. Lappi olikin Saaralle rakas. Hän joutui Lapin lumoukseen joskus 1950-luvulla, josta alkaen teki pitkälti toistasataa matkaa, useimmiten Inarin, Enontekiön ja Utsjoen alueelle. Hän liikkui usein yksin reppu selässä ja yöpyi autiotuvissa. Myöhemmin tuli hankituksi vaatimaton eräkämppä, Karhunkota, jossa hän vietti kaikki lomansa. Retkillään oli Saaralla tilaisuus nähdä viime rippeet saamelaisten vanhasta luonnon ehtoihin perustuvasta elämäntavasta. Ja nähdä mielipahakseen myös viime vuosikymmenien muutos, seurausta tieverkoston ja etelän ihmisten elämäntyylin levittäytymisestä. Legendaksi on jäänyt tositapaus varhaisilta vuosilta. Saaralla oli mielessään matka tunturiin ja silloiselta esimieheltä oli anottava virkavapautta. Perusteluna oli Suomen Naisortopediyhdistyksen kokous Lapissa. Lupa tuli, mutta Saaran kansliasta poistuessa esimies vielä kysäisi, että onko paljonkin jäseniä siinä yhdistyksessä. Saara virnisti ovenraosta, että yksi. Näiltä retkiltä kertyi lukuisia päiväkirjoja, joiden pohjalta Saara eläkevuosinaan kirjoitti kolme omakustanteista tarinakokoelmaa: Lapintikkuja (1989), Jälkijättöjä (1990) ja Pohjastunturit (1995). Vivahteikkaassa kerronnassa tulee esiin haltioituminen Lapin maiseman avaruuteen, rauhaan, luonnon erikoislaatuisuuteen ja etenkin kasviston rikkauteen. Luonnonkuvaukset ovat keveästi vetäistyjä kuin akvarellit, lukiessa tuntee sateen ropinankin niskassaan. Saara oli myös tietorikas botanisti ja tunsi mm. ällistyttävän määrän Lapin harvinaisuuksia kasvualueineen. Siis täysin toista maata kuin joidenkin luonnonsuojelulla elämöivien tiedot, jotka eivät juuri ulotu metriä etäämmäksi pihan kukkapenkistä, kuten Saara oli saanut aihetta tuhahtaa. Ensivaikutelma Saaraan tutustuessa helposti hämmensi. Ulkoiselta olemukseltaan miehisissä maastotamineissaan ja tupakkoineen hän oli hieman menninkäismäinen hahmo, mutta keskustelussa aina asiassa kiinni. Jos ilmeni nuoremmalle ripityksen tarvetta, seurasi tuimaa opetusta silmät viirussa hyväntahtoinen hihitys, vain Saaralle ominainen. Persoonallista kollegaa lämmöllä muistamme.

In memoriam Jouni Timisjärvi 9.2.1947-15.3.2004

Apulaisopettaja, lääketieteen ja kirurgian tohtori Jouni Timisjärvi kuoli äkillisesti kotonaan Haukiputaalla 15.3.2004. Hän oli syntynyt 9. helmikuuta 1947 Posiolla. Jouni Timisjärvi oli Oulun yliopiston fysiologian laitoksen ensimmäisiä opettajia ja hoiti moneen otteeseen myös laitoksen professorin tehtäviä. Hän pääsi ylioppilaaksi Pudasjärven lukiosta vuonna 1965 ja aloitti lääketieteen opiskelut Oulun yliopistossa. Siihen aikaan osa lääketieteen alkuopetuksesta suoritettiin vielä Turun yliopistossa, jossa Timisjärvi tutustui tulevaan opettajaansa, jo edesmenneeseen professori Leo Hirvoseen. Yhdessä Leo Hirvosen kanssa he käynnistivät sydäntutkimuksen fysiologian laitoksessa. Kotikunnassaan Posiolla oli Timisjärveillä ollut porotaloutta, joten oli luonnollista, että hänen tutkimuksensa kohde oli poro. Timisjärven väitöskirja poron verenkierrosta valmistui vuonna 1978 ja oli lähtökohta monille tuleville poroa koskeville tutkimuksille. Timisjärven muu julkaisutoiminta käsittää 50 julkaisua mm. kylmäfysiologian ja hormonitoiminnan aloilta. Jouni Timisjärvi oli armoitettu opettaja ja samalla tiukka, mutta oikeudenmukainen kuulustelija. Hänen opetusuransa alkoi vuonna 1971, joten hänen käsiensä kautta ovat kulkeneet monet oululaiset lääkärisukupolvet. Useat hänen oppilaistaan ovat myös väitelleet sydäntutkimuksen alalta. Timisjärvi toimi erittäin aktiivisesti lääketieteen opetuksen kehittämistyössä sekä osallistui valtakunnallisten lääketieteen valintakokeiden suunnitteluun ja suoritukseen monina vuosina. Häneltä jäi osittain kesken fysiologian oppikirjan sydämen toimintaa koskeva osa. Jouni Timisjärvi oli myös aktiivinen järjestöelämässä. Toimiessaan Suomen fysiologiyhdistyksen taloudenhoitajana hän osallistui vuosina 1986-1989 kansainvälisen fysiologiunionin 100-vuotisjuhlakongressin järjestelyihin. Kongressi pidettiin v. 1989 Helsingissä, ja se on edelleenkin maamme suurin yliopistoihmisten järjestämä kongressi. Timisjärven osuus kongressin järjestämisessä oli ratkaiseva. Viime aikoina hän toimi myös Arktisen terveyden ja lääketieteen yhdistyksen puheenjohtajana sekä Haukipudas-Kellon Lions-yhdistyksessä. Timisjärvi osallistui innokkaasti maanpuolustustyöhön reserviupseerijärjestöissä mm. liittovaltuustossa ja oli Pohjan Poika -lehden päätoimittaja. Sotilasarvoltaan hän oli lääkintäkapteeni ja hänet oli palkittu sotilasansiomitalilla ja reserviupseeriliiton kultaisella ansiomitalilla. Työtoverien piirissä Jouni Timisjärvi oli pidetty henkilö. Hänen huumorintajunsa ja juttunsa häivyttivät monta kertaa kireän keskusteluilmapiirin. Kesäisin hän palasi kotiseudulleen yhdessä sisartensa perheiden kanssa. Jouni Timisjärven viimeinen leposija on Posiolla sijaitseva sukuhauta.

In memoriam Pentti Pöllänen 4.6.1928-8.2.2004

Pentti Jalmari Pöllänen syntyi 4.6.1928 Viipurissa. Lapsuutensa Pentti leikki Viipurin valleilla. Isänmaan asia oli hänelle jo nuorena tärkeä, hän toimi alaikäisyydestään huolimatta sotalähettinä 17 D:n esikunnassa Itä-Karjalassa. Kotiuduttuaan hän toimi nuoresta iästään huolimatta vastuullisena kotitilansa tilanhoitajana Ylämaalla. Ylioppilaaksi hän valmistui Lohjan yhteiskoulusta v. 1947. Hänestä tuli kirurgian erikoislääkäri v. 1963 ja edelleen lastenkirurgi v. 1966. Valmistuttuaan hän tuli Etelä-Saimaan keskussairaalaan osastonlääkäriksi, kunnes v. 1977 hänet valittiin kirurgian ylilääkäriksi. Tässä virassa hän toimi vuoteen 1988, rintamamieseläkkeelle jäämiseensä, saakka. Elämäntyö osui keskussairaalan toiminnan laajenemisen vuosille ja hän omistikin itsensä täysin sairaalatyölle, käyttäen runsaasti vapaa-aikaansakin potilaiden parhaaksi, aina eläkkeelle jäämiseensä saakka. Pentti Jalmari Pöllänen oli taitava kirurgi ja sen vuoksi niin potilaiden kuin kollegojensa suuresti arvostama ja ihailema. Mittava lukumäärä suomalaisia kirurgeja on saanut alkuopetuksen ammattiinsa häneltä. Sen osan vapaa-ajastaan, joka ei kulunut työssä, käytti hän pääosin tennikseen, metsästykseen, kalastukseen ja muutoinkin luonnossa samoilemiseen. Lyhyt, raju parantumaton sairaus mursi lopulta hänen elämäntahtonsa ja elämä päättyi 8.2.2004. Pentti Jalmari Pöllänen oli sotilasarvoltaan lääkintäkapteeni ja hänelle oli v. 1942 myönnetty VM 2 sotilaslähetin ansioista. Laaja kirurgikunta ja monet muun alan kollegat muistavat häntä lämmöllä.