Suuri määrä erikoislääkäreitä saavuttaa eläkeiän seuraavien kymmenen vuoden aikana. Viimeaikaiset lääkärien peruskoulutusmäärien lisäämiset johtavat siihen, että samaan aikaan eläköitymisaallon kanssa erikoistumiskoulutuksensa aloittaa ennennäkemätön määrä erikoistuvia lääkäreitä (1). Lähitulevaisuudessa siis ohjaajan ja ohjattavan suhde ohenee. Erikoislääkärikoulutusta ei voi jatkossa enää toteuttaa perinteisen mestari-kisällimallin mukaan, sillä mestareita ei riitä kaikille. Oppimisen tueksi on otettava uudempia keinoja ja koulutettavan oppimista on seurattava uudella tavalla.

Osaamisperustaisuus on otettu yhdeksi johtotähdeksi erikoislääkärikoulutuksen uudistamisessa. Se tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että erikoislääkärin osaaminen määritellään ja koulutusta arvioidaan suhteessa siihen, miten osaamistavoitteet koulutuksessa täyttyvät. Osaamisperustainen arviointi ei ole aivan yksinkertainen tehtävä, edes erikoislääkärille. Koulutusuudistuksen käytännön toteutus edellyttää kouluttautumista myös kouluttajilta. Tulevaisuudessa erikoistuvien koulutusta ei voi tehdä enää pelkästään oman työn ohella. Kouluttamiseen pitää perehtyä ja osaamisen arviointia pitää opiskella.

Sote-uudistuksen myötä meillä tulee olemaan nykyistä enemmän koulutuspaikkoja ja ne tulevat olemaan keskenään erilaisia. Yliopistolla on kova työ arvioida koulutuspaikoiksi mielivien yksiköiden laatua ja sopivuutta koulutustehtävään. Terveydenhuoltojärjestelmän suuri haaste on järjestää koulutukselle aikaa ja resursseja tilanteessa, jossa valmiiden erikoislääkärien määrä ei eläköitymisaallon vuoksi kasva muutamaan vuoteen juuri lainkaan.

Koulutusuudistus muuttaa erikoislääkärien työnkuvaa. Kouluttamisesta voi tulla osalle päätyö, ja lähes kaikilla sen rooli kasvaa. Erikoisaloilla, joilla erikoislääkäripula on suurin, rooli voi muuttua merkittävästi kliinisestä osaajasta kouluttajaksi ja juniorien konsultiksi. Roolin muutos aiheuttaa haasteita myös oman kliinisen osaamisen ja taitojen ylläpitämiseen, varsinkin jos oma erikoislääkärin ura on vasta alussa. Miten jakaa kokemusta erikoistuvalle, jos sitä vielä tarvitsisi itsekin kerätä?

Haasteista huolimatta meidän on aika siirtyä erikoislääkärikoulutuksessakin 2000-luvulle. Osaamisperustaisuus on arkipäivää jo monissa muissa länsimaissa, ja kansainvälisissä kongresseissa saa aika ajoin hämmästyä, miten vähän meillä erikoistuvien oppimista seurataan ja kuinka epämääräisesti osaamistavoitteet on asetettu. Osaaminen luo pohjan lääkärin autonomialle. Jos koulutus laiminlyödään, terveydenhuoltoon kehittyy valtava osaamisvaje, jota saattaa olla myöhemmin mahdotonta paikata. Lääkärin osaaminen rapautuu, yhteiskunnan ja potilaiden luottamus lääkäreihin murenee, työtehtäviä siirretään muille ammattiryhmille ja tekoälylle, kunnes vanhasta, arvostetusta ammatista on jäljellä enää savuavat rauniot.

Koulutusuudistusta tehtäessä ei saa unohtaa, että kouluttaminenkin on oikeaa työtä. Erikoislääkäreitä, jotka jaksavat oman työn ohella kouluttaa, ohjata ja kehittää omassa yksikössään annettavaa erikoislääkärien koulutusta, pitäisi kiittää muutenkin kuin päänsilityksellä. Kouluttaminen pitäisi nähdä yksikön voimavarana, ei pelkästään kulueränä tai tuottavuuden laskuna. Koulutus on sijoitus tulevaisuuteen.