Lääkärin Suomi 100/3. 1917–1918:Lääkärit ja Suomen itsenäistyminen
Suomen itsenäistyessä lääkäreitä oli noin 600. Maailmansodan aika oli jo valmiiksi venyttänyt Suomen terveydenhuollon resurssit äärimmilleen, ja pian itsenäistymisjulistuksen jälkeen maa ajautui sisällissotaan.
Lääkärikunnan sympatiat olivat valkoisten puolella, ja monet pyrkivätkin avustamaan valkoisten toimintaa mahdollisuuksien mukaan. Terveydenhuollon tehtävät pyrittiin kuitenkin hoitamaan puolueettomasti.
Punaiset tunsivat suurta epäluuloa lääkäreitä kohtaan, mikä johti paikoin vakaviinkin selkkauksiin ja jopa murhiin. Lääkäriliiton vastalauseiden jälkeen punainen hallitus antoi lopulta julistuksen, jossa kiellettiin lääkärien ampuminen ja työrauhan häiritseminen.
Sodan päätyttyä maan lääkärikunta sai kannettavakseen 80 000 punavangin terveydenhuollon. Nälkä ja taudit olivat tappava yhdistelmä, joka johti kesällä 1918 vankileirikatastrofiin. Leirien 80 lääkäriä saattoivat vain vedota viranomaisiin ja päättäjiin elintarviketilanteen parantamiseksi – aliravitsemus ei ollut lääkkeillä parannettavissa.
Espanjantauti osoittautui sisällissotaakin tappavammaksi
Vankileirikatastrofin ollessa pahimmillaan saapui Suomeen vielä espanjantaudiksi kutsuttu influenssapandemia. Sairaalat ja vastaanotot täyttyivät äärimmilleen. Tauti osoittautui sisällissotaakin tappavammaksi, eivätkä lääkäritkään olleet siltä turvassa.
Vankileirikatastrofi, espanjantauti, sisällissodan kokemukset ja pelko sodasta Neuvosto-Venäjän kanssa saivat maan hallituksen laatimaan lain lääkärien palveluvelvoitteesta. Parin vuoden ajan lääkintöhallituksella oli oikeus määrätä lääkäreitä tarpeellisiksi katsomiinsa työtehtäviin.
Lääkäriliiton ensimmäinen itsenäisessä Suomessa järjestetty yleinen kokous pidettiin vuonna 1919. Tuolloin jouduttiin toteamaan, että raskaat vuodet olivat harventaneet ammattikunnan rivejä niin voimakkaasti, että liiton hautausapukassaa uhkasi vararikko. Pahin näytti kuitenkin olevan jo takanapäin, ja synkimmät uhkakuvat väistyivät uuden vuosikymmenen alkaessa.
