"Mikään terveydenhuoltojärjestelmä ei ole kyennyt tarjoamaan kaikkia lääketieteen mahdollistamia terveyspalveluita koko väestölle. Väestön tiedon taso sekä voimavarojen ja mahdollisuuksien välisen kuilun kasvaessa tämän säännöstelyn tarve on korostunut ja on vaadittu priorisointiin aiempaa selkeämpiä päätöksentekomekanismeja".

Terveydenhuollon priorisoinnista on keskusteltu jo ainakin parin vuosikymmenen ajan. Esimerkiksi oheinen lainaus on STM:n monisteesta Priorisointi ja jonoonasettamisindikaatiot jo vuodelta 2003 (Monisteita 2003:6).

Terveydenhuollon etiikan dosentin Martti Lindqvistin mukaan priorisoinnilla on kolme tasoa. Ylin, makrotaso, on valtakunnallista resurssien jakoa. Metatasolla tapahtuvat paikallistason resurssipäätökset terveydenhuollon sisällä. Mikrotaso on puolestaan terveydenhuollon henkilöstön, erityisesti lääkärien, konkreettisia päätöksiä hoitotilanteiden yhteydessä.

Lääkärit ovat käytännöllisesti katsoen aina tehneet mikrotason priorisointipäätöksiä, sekä olleet mukana myös metatason päätöksiä tehtäessä. Sen sijaan makrotason priorisoinnin on katsottu kuuluvan erityisesti poliittisille päättäjille. Tämä kävi ilmi viimeksi IMED10 -tutkimuksen tuloksista, joita uutisoitiin tässäkin lehdessä pari viikkoa sitten.

Onko poliittisilla päättäjillä kuitenkaan aitoa halua keskustella priorisoinnista? On sinällään ymmärrettävää, että priorisointiin liittyvät kysymykset eivät ole poliitikoille millään muotoa helppoja, herättäväthän ne äänestäjissä runsaasti tunteita. Poliittiset päättäjät saattavat myös kokea, ettei heidän asiantuntemuksensa ole riittävällä tasolla priorisointiin liittyvien päätösten tekemiseen.

Terveydenhuollon resurssipulan jatkuvasti pahentuessa tullaan väistämättä tilanteeseen, jossa myös makrotason priorisointiin liittyviä ratkaisuja on pakko tehdä. Pakon edessä on poliittisesti helpompi tehdä päätöksiä, mutta ovatko ne silloin yhtä hyviä kuin etukäteen huolellisesti valmistellut päätökset?

Mielestäni onkin pohdinnan arvoinen asia, tulisiko lääkärikunnan ja erityisesti lääkärijärjestöjen ottaa myös makrotason priorisointiin liittyvissä kysymyksissä nykyistä aloitteellisempi linja. Poliittisten päättäjien päätöksentekoa voitaisiin tukea tarjoamalla aktiivisemmin asiantuntemusta ja tietoon perustuvia näkemyksiä esimerkiksi siitä, mitä asioita priorisoinnissa olisi hyvä ottaa huomioon ja millaisia makro-, meta- ja mikrotason päätöksentekomekanismeja tulevaisuudessa tarvitaan korkeatasoisen ja ennen kaikkea tasa-arvoisen terveydenhuollon turvaamiseksi. Perusteellisen keskustelun jälkeen myös makrotason päätösten tekeminen olisi paljon helpompaa.