Tiedotusvälineissä valitetaan surkeaa sienisatoa. Ainakin Etelä-Savossa kanttarelleja on riittänyt joka aterialle. Liiton suuntaan ei kentältä ole paljoakaan viestejä hellekautena tullut. Ansaittua auringonpaistetta on saatu. Sijaisia on joissakin yksiköissä joko otettu tai saatu liian vähän ja se on johtanut lisäurakointiin ja uupumiseen. Jos mökkikunnan väestömäärä tuplaantuu lomakautena ja lääkärityövoiman määrä putoaa viidennekseen, niin hässäkkä on valmis. Muut virkamiehet ovat kenties tehneet lyhennettyä kesäaikaa ja nauttineet hiljaisemmasta kaudesta, mutta työhön jääneet lääkärit, kesäkandidaatit mukaan lukien, ovat repineet tuplattua tai triplattua urakkaa. Semmoisen kesän jälkeen onkin mielenkiintoista lähteä syksyn pimeyteen ja ns normaaliin työtahtiin... Mihin jäi lepo ja palautuminen, jonka piti kesällä tapahtua?

Juuri julkistetun budjettiriihen tulokset ja niiden kommentointi tiedotusvälineissä herätti muutamia ajatuksia, joita tässä kärjistetysti - tarkoituksella - tarkastelen.

Terveydenhuollon maksukatto on 3 500 mk yhdeltä henkilöltä. Tämä summa on kieltämättä suuri kansaneläkeläiselle tai peruspäivärahalla elävälle työttömälle. Asiakasmaksujen lisäksi kun tulevat vielä lääkekulut ja elettäväkin on. Näitä vähävaraisimpia työttömiä, syrjäytyneitä ja pelkän peruspäivärahan kanssa eläviä on kuitenkin vähemmistö kansasta. Enemmistö kansasta voi sijoittaa vastaavan summan kanarian reissuun tai maastopyörään, tai vastaavasti aski tupakkaa päivässä tarkoittaa yli 7 000 mk kuluja vuodessa.

Myönnän, että maksamme veroja ja veroilla pitäisi myös terveydenhuollon perusturva järjestää. Mutta kun palveluiden saatavuudessa on merkittäviä puutteita, ja tilanne näyttää vain vaikeutuvan, kun suuret ikäluokat aiheuttavat kysynnän merkittävän kasvun lähivuosina! Terveydenhuollon minimiperusturvaa ei ole määritelty, kuntakohtaisia huomattavia eroja on eikä priorisointi ole toistaiseksi konkretisoitunut.

Osmo Soininvaara pohti vast'ikään Suomen Kuvalehdessä terveydenhuollon rahoitusta ja totesi, että terveydenhuollon tulevaisuuden sitominen verovarojen riittävyyteen uhkaa johtaa koko alan järjenvastaiseen aliresursointiin. Tämän päivän jonoja tarkastellessa lääkärikunnan näkemys ei ole näin tulevaisuuspainotteinen; järjenvastainen aliresursointi koetaan jo nyt vallitsevaksi olotilaksi. Tästä syystä maksujen korotuspaineet ovat sekä terveydenhuollon ammattilaisten että kunnallisten terveyspoliitikkojen mielestä selvät. Jos ei kerran verorahoitusta tule lisää ja kysyntä kasvaa, niin eikö ole parempi järjestää hoitoa edes maksua vastaan kuin myydä jatkuvaa ei-oota.

Ideologiset perustelut saattavat olla yksi syy vastustaa terveydenhuollon maksujen korottamista tai yksityisen sektorin laajentamista tai Kelan korvausten kehittämistä. Syrjäytyneiden ongelmien hoitaminen ei kuitenkaan ratkea pelkällä sairaanhoidon maksupolitiikalla. Jos teoreettisen tasa-arvon nimissä estetään kansalaisia kuluttamasta terveyteensä ja sairauksiensa hoitoon, niin tällöin tasa-arvo johtaa vain jonojen kasvuun ja siihen että suuri osa potilaista ei saa lainkaan hoitoa. Eikö tasa-arvo terveydessä voisi kuitenkin olla sitä, että kaikille tarjottaisiin minimiterveysturva. Tavoite ei voine olla se, että tasa-arvon nimissä kaikilla on nälkä, ettei kukaan saa palveluita.

Maksupolitiikassa on toki otettava huomioon kaikkein vähävaraisimmat - myös pitkiä laitoshoitojaksoja tarvitsevat potilaat, erityisen kalliita lääkkeitä tarvitsevat jne. Sosiaaliavun puolelta maksetaan osalle kansasta niin bussiliput kuin terveyskeskusmaksut, sekä vuokrat että lääkkeet. Näiden kansalaisten kohdalla olennaisinta ei ole se, onko käyntimaksu kympin halvempi vai kalliimpi. Rahaa ei vain ole. Kuitenkin yhä suuremmalla joukolla suomalaisia on varaa käydä viikottain ravintolassa, kuukausittain tukanleikkuussa, vuosittain ulkomailla. Yhä useammalla on kohtuulliset eläkkeet ja myös kertynyttä omaisuutta. Miksi terveyteen kuluttaminen halutaan estää niiltäkin, joilla siihen on varaa?

Maksujen korotus ei ole paras ratkaisu. Mutta jos verovaroja ei terveydenhuoltoon anneta, niin maksujen kerääminen jää ainoaksi keinoksi. Periaatteellinen kysymys on se, mihin hyvinvoinnin ja kansantalouden kasvu sijoitetaan. Eikö yhä varakkaammalla Suomella olisi varaa investoida enemmän kansalaistensa terveydenhuoltoon?