Yllättävän usein kuulen kritisoitavan tietokoneistettua päätöksenteon tukea, "keittokirjaohjeita", työnkulkujen tukea tai tarkistuslistoja sillä, että ne opettaisivat olemaan ajattelematta. Toki näin voi väittää, jos pitää lääkärin osaamisen ydinalueena kykyä muistaa ulkoa pitkiä listoja ja toisaalta kärsivällisyyttä tarkistaa, että kaikki tarvittava on tehty ennen lääkärin päätöstä diagnoosista ja jatkohoidosta. Minullakin oli joskus kandityttönä erittäin hyvä kyky muistaa ulkoa vaikka mitä listoja, mutta kovalevy ei enää yli nelikymppisenä pyöritä asioita vanhalla nopeudella ja tarvitsisin kipeästi vapaata tilaa muullakin tavoin kuin vanhoja tiedostoja poistamalla. Haluaisin kuormittaa työmuistiani ja ajattelukykyäni jollain muulla kuin sen tarkistamisella, että onkohan juuri tälle potilaalle muistettu määrätä tulevaisuuteen vankomysiinin 0-pitoisuudet ja klikkailemalla esille jo vastattuja.

Sanotaan, että jos harvempi kuin neljännes päätöksenteon tuen herätteestä tulee aiheesta, uhkaa käyttäjiä huomautepuutuminen tai jopa -ärsyynnys. Modernin päätöksenteon tuen tuleekin tunnistaa lääkärin osaamisalueen lisäksi myös potilaaseen liittyvät erityispiirteet, kuten jo kirjatut diagnoosit, lääkkeet, allergiat, vanhat hoitojaksot, demografiset tiedot sekä nykyinen hoitopaikka ja terveysongelma. Muistutetta ei taideta tarvita puuttuvasta MPR-rokotetiedon kirjauksesta 87-vuotiaalla polvikipuilijalla tai MMSE:n tekemisen tärkeydestä 15-vuotiaalla. Toistuvia parenteraalisia mikrobilääkekuureja saaneen bronkiektasiapotilaan pneumonian hoito taas poikkeaa perusterveen avohoitopneumoniasta. Ei ole järkevää huomauttaa puuttuvasta loppudiagnoosista sillä sekunnilla, kun potilas on astunut sairaalan ovesta sisään, mutta jos yrittää siirtää potilaan osastolle ilman jatkohoitomääräyksiä, saa heräte aiheesta jo tullakin. Mitä pidemmälle rakennamme päättelyketjuja, sitä paremmin huomautteet tulevat oikeaan aikaan, oikeille potilaille ja oikeille ammattiryhmille.

Nykyiset toimintatapamme ovat usein paperimaailmasta tietokoneen näytölle siirrettyjä, eikä potilaskertomusohjelmiston ole aina näitä työnkulkuja helppo tukea. Tosin harva ohjelmisto on suunniteltu tukemaan mitään lääkärin kannalta järkevää tai mahdollistakaan työtapaa. Paperiin perustuvat toimintamallimme eivät kuitenkaan välttämättä ole parhaita mahdollisia, ja niitä tulee olla uskallusta muuttaa. Hyvinkin rakennettu työnkulun tuki voi vaikuttaa siihen, missä järjestyksessä asioita teemme ja kirjaamme. Jos haluaa kirjata anamneesin, statuslöydökset ja jatkohoitosuunnitelmat samanaikaisesti ja sekaisin, tarvitaan seinän kokoinen näyttö siihen, että kaikki tarvittava tieto on näkyvillä koko ajan.

Tietokoneistettujen työnkulkujen ja hoitopolkujen tarkoitus on myös tasa-arvoistaa hoitoa. Kokematon lääkäri ei tiedä kaikkia toimintamalleja eikä muista ulkoa hoitoprotokollia. Taitaisi hänen seniorinsakin mieluummin opastaa diagnostiikan saloissa kuin vastaamalla "missä mitäkin hoidetaan ja kuinka kauan" -kysymyksiin. Jos hoitoprotokollaan kuuluu kontrolli perusterveydenhuollossa kolmen kuukauden kohdalla, yhteistä potilaskertomusjärjestelmää käyttävä erikoissairaanhoidon lääkäri näkee, että tällainen oikeastikin toteutuu, eikä hänen tarvitse ottaa potilasta "varmuuden vuoksi vielä kerran meille kontrolliin kun potilaskin sanoo, ettei hänellä ole terveyskeskuslääkäriä".

Yhteiskuntamme on muuttumassa yhä yksilökeskeisemmäksi, mutta lääketiede eteneekin kohti (monimutkaistuvia) standardeja. Ei jokaisen syöpäpotilaan solunsalpaajahoitoprotokollia vedetä hihasta, vaikka ne sovitetaankin potilaan muuhun sairaushistoriaan sopiviksi. Tutkimustuloksiin, hoitosuosituksiin ja -käytänteisiin perustuvat tietokoneistetut "hoitostandardithan" voivat olla hyvinkin potilasryhmäkohtaisesti räätälöityjä, mutta oikeaan osuvan räätälöinnin tueksi tarvitsemme hyvän potilaskertomusohjelmiston.