Viime aikoina, hoitotakuun paineessa, on puhuttu mm. kahdesta ihmelääkkeestä terveydenhuollon ongelmiin: työtehtävien siirtämisestä vähemmän koulutetuille ja priorisoinnista elämänlaatumittauksen avulla. Kumpikin on tärkeää, mutta odotukset tuntuvat epärealistisilta. Ideana on parantaa kokonaishoitoa huonontamalla osia siitä.

Elämänlaatu-buumi saa tukea vaikuttavuustutkimuksen tarpeesta. Tätä tarvitaan mm., koska poliitikkojen vetäytyessä säännöstelyvastuusta päätöksenteko kaadetaan lääkäreille ja tutkijoille. Kaikki kaipaavat yhtä, teknistä, puolueetonta ja kvantitatiivista menetelmää, joka poistaisi epämiellyttävät priorisointiongelmat. Tämä utopia edellyttää yhdellä asteikolla mitattavan lääketieteen päämäärän, jota sitten teknisesti - esimerkiksi tuotantotalouden keinoin - maksimoidaan. Pelkät suoritteet ovat älytön päämäärä, eikä kuolleisuuskaan riitä, kun ihmiset eivät kuole vaan kärvistelevät kroonisten tautiensa kanssa. Terveys tai sairauksien poisto eivät nekään riitä, koska terveydenhuollolla on paljon muitakin tärkeitä päämääriä - vaikkapa hoiva, turvallisuus, tasa-arvo ja yhteiskuntarauha. Jo EBM-guru Cochrane jakoi terveydenhuollon päämäärät kolmeen: terveydellisiin, yhteiskunnallisiin ja hoivallisiin.

Elämänlaadun toivotaan olevan se yksi ja yhteinen lääketieteen päämäärä, johon kaikki edellä mainitut ovat välineitä. Toisaalta elämänlaadun korostuksella voidaan myös pyrkiä huomioimaan ihmisten omat näkemykset, kuten autonomiaa korostavassa terveydenhuollossa pitäisikin. Elämänlaatukeskustelu muistuttaa, ettei terveydenhuollolla ole monopolia elämänlaadun tuottamisessa.

Perusongelma elämänlaatumittauksessa on, ettei ole yhteisymmärrystä siitä, mitä elämänlaatu on, eikä siksi valideja keinoja mitata sitä. Tästä huolimatta elämänlaatumittareita on satoja, elämänlaatututkimuksella oma lehti ja Medlinestä löytyy 65 000 viitettä. Eri elämänlaatumittarit mittaavat eri asioita, eri tavoin ja antavat erilaisia tuloksia.

Filosofisesti tämä sekavuus ei ole yllättävää, vaan odotettavissa ollut nemesis. Kysymys elämänlaadun määritelmästä palautuu nimittäin kysymykseen siitä, mitä on hyvä elämä, ja tämä on sama kuin kysymys elämän tarkoituksesta. Tämä selittää, miksi elämänlaatu todella voi olla lääketieteen lopullinen päämäärä. Elämänlaatututkijoiden hybris oli ratkaista tämä etiikan peruskysymys ja mennä samalla hiukan pidemmälle, eli myös operationalisoida ja kvantifioida vastaus. (42 ei kelpaa, vaan nykyisin liikutaan pääosin 0-1 asteikolla.)

Filosofiset teoriat hyvästä elämästä voi jaotella seuraavasti: 1. hedonistiset teoriat, joiden mukaan hyvä elämä määrittyy yksilön tietoisen, positiivisen kokemuksen kautta, 2. preferenssityydytysteoriat, joiden mukaan hyvän elämän eväät ovat omien (hyvien) toiveiden täyttymisessä ja 3. ideaaliteoriat, joiden mukaan hyvä elämä riippuu tietyn ideaalin tavoittamisesta. Nämä teoriat heijastuvat nykyisin varsin yleiseen käsitykseen elämänlaadusta kolmijakoisena: subjektiivinen kokemus, toimintakyky ja objektiiviset olosuhteet. Samansukuinen on myös WHO:n laaja määritelmä terveydestä psyykkisen, fyysisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tilana.

Tarinan opetus: elämänlaadusta puhuminen ei sinänsä riitä, vaan on aina tarkennettava, mitä kukakin sillä tarkoittaa. Parempi olisi ehkä lopettaa koko käsitteen käyttö ja palata puhumaan esimerkiksi toimintakyvystä, tyytyväisyydestä ja terveydestä. (Toivottavasti ei kuitenkaan ennen kuin allekirjoittaneen väitöskirja, joka käsittelee elämänlaatua, valmistuu.) Yhden mittarin perusteella säännöstely maksimoi vain kyseisen mittarin tulokset, ja häntä voi alkaa heiluttaa koiraa. Elämänlaatumittaus ei poista priorisoinnin arvovalintoja, mutta voi kätkeä ne. Onko tämä todella välttämätöntä, jotta säännöstelyssä päästään eteenpäin?