Huutokauppa lääkärikoulutuksen aloituspaikoista on päättynyt. Korkeimman tarjouksen teki Kuopio yliopisto, jossa nyt mietitään, mihin kaikki uudet opiskelijat mahtuvat ja mistä heille saadaan riittävästi päteviä opettajia. Koko maassa lääketieteellisten tiedekuntien sisäänottomääriä lisättiin rajusti ja niinpä tänä syksynä opinnot aloitti 550 medisiinaria. Tämä on 70 enemmän kuin viime syksynä ja noin 200 enemmän kuin vielä viime vuosikymmenen puolivälissä. Päätös lääkärikoulutuksen huomattavasta lisäämisestä tehtiin juhannuksen alla, lääkärilakon edelleen kestäessä. Väkisin tulee mieleen, että haluttiin hieman näpäyttää lakkoilevia lääkäreitä. Onhan työnantajan vanha toivomus, että työntekijöitä on tarjolla ylimäärin, jolloin ei tarvitse kantaa huolta palkkauksesta ja työoloista.

Onko kuitenkaan ehditty ajattelemaan yhtään eduskunnan kesälomaa pidemmälle? Miten kuvitellaan, että viisi tiedekuntaamme selviävät huomattavasti kasvaneesta opiskelijamäärästä? Onko oikein, että nuoret opiskelijat joutuvat viime kädessä kärsimään hätiköidyistä päätöksistä? Ei totta vieköön ole. Lääkärikoulutus ei ole passiivista luentosalissa istumista ja kateederiluennon kuuntelemista. Se ei ole ollut sitä koskaan ja vielä vähemmän se on sitä nykyisin. Innovatiiviset oppimismenetelmät ja pienryhmäopetukset asettavat rajoja opiskelijamäärille. Jo nyt joudutaan antamaan opetusta aivan liian suurissa ryhmissä, ja lisäresursseja, joilla tilanne korjautuisi, ei ole näköpiirissä. Onkin väistämätöntä, että ryhmäkoot kasvavat. Ne ketkä väittävät, että tällä ei ole merkitystä opetuksen laatuun, ovat valitettavasti väärässä.

Kunpa opettajien vähäisyys olisi ainoa murhe. Näin ei kuitenkaan ole, sillä jo opetustiloista ja tutkimuspotilaista on pula. Ei valitettavasti ole kaupunkilegenda, että kliinistä opetusta annetaan sairaalan liinavaatevarastoissa. Tämä on karu totuus medisiinarin arjesta opetussairaaloissamme. Sama arki koskee tietysti myös opettajia ja mikä ikävintä, sairaalan potilaita.

Kaikissa tiedekunnissamme on toteutettu opintouudistuksia, joissa on painotettu omaehtoisen oppimisen merkitystä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lääkäriksi voisi valmistua kirjekurssilla, jolloin kontaktit opiskelijoihin vähenisivät ja olisi aivan sama, onko kurssilla sata vai tuhat opiskelijaa. Jotkut ovat ilmiselvästi sitä mieltä, että määrä saa korvata laadun. Tampereen seudulla toimii jopa rekisteröity yhdistys, jonka tavoitteena on ajaa lääkärikoulutuksen lisäämistä. Vastikään tämä järjestö haki ilmoituksellaan pr-työntekijää lobbailemaan tämän asian puolesta.

Jo nyt koulutetaan joka sadas nuori ikäluokasta lääkäriksi. Eikö tämän pitäisi riittää? Onko varma, että vielä runsaammalla koulutuksella varmasti saadaan joka niemeen ja notkoon riittävästi lääkäreitä? Ehkä olisi syytä miettiä niitä syitä, jotka ovat pahentaneet lääkäripulaa syrjäseuduilla. Onkohan resurssien niukkuudella, työn pakkotahtisuudella tai suurempien kaupunkien vetovoimalla ja niiden tar-joamilla työmahdollisuuksilla lääkärien puolisoille mitään merkitystä?

Läntiset naapurimaamme varmasti tervehtivät ilolla lisääntynyttä lääkärikoulutusta, sillä heille on tulossa muutamien vuosien päästä runsaasti lääkärityövoimaa heidän itänaapuristaan. Näin käynee myös Suomelle.