Erikoislääkärikoulutus on siirtymässä opetus- ja kulttuuriministeriön vastuualueelta sosiaali- ja terveysministeriön hoidettavaksi. Samalla koulutuksen koordinointia ja rahoitusta arvioidaan uudestaan. Työtä hallinnoi ns. siirtotyöryhmä ja suunnitteilla on koulutusmäärien kansallinen koordinointi. Tämän työn tuloksena tulee varmasti muutoksia, jotka vaikuttavat sekä koulutettavien että koulutusyksiköiden asemaan myös työvoiman kannalta. Tavoitteena on ohjata erikoislääkärikoulutusta vastaamaan eri erikoisaloille tarvittavan työvoiman tarvetta.

Koulutusmäärien kansallinen koordinaatio on voimakas keino hallita erikoislääkäreiden määrä. Ero tämän hetkiseen tilanteeseen, jossa erikoistuva voi käytännössä täysin vapaasti valita häntä kiinnostavan erikoisalan, on merkittävä. Pehmeämpiäkin keinoja olisi, mutta näiden hyvien käytäntöjen levittäminen kaikille erikoisaloille ja koulutusyksiköihin ei nähtävästi ole edennyt toivotusti. Eräät koulutusyksiköt kärsivät kroonisesta erikoistuvien lääkäreiden pulasta ja usein taustalla on puutteet perehdytyksessä, koulutusohjelman tavoitteiden toteutumisessa ja erikoistuvien saamassa erikoislääkärituessa. Huolellisesti suunniteltu ja toteutettu perehdytysohjelma on nykyisin välttämätön. Monimutkaisten tietojärjestelmien ja toimintatapojen aikakaudella pelkkä työpisteen osoittaminen ei enää riitä. Toimiva ja välitön erikoislääkärikonsultaation mahdollisuus on oleellinen. Kysymys voi olla myös asenteista.

Samalla kun koulutusmäärien kansallista koordinointia suunnitellaan täytyy luonnollisesti pohtia myös sitä, miten erikoistuvat lääkärit koulutusohjelmiin valitaan. Todennäköistä on, että jatkossa erikoistuva lääkäri ei enää vain ilmoittaudu koulutusohjelmaan, vaan niihin haetaan. Vielä ei ole selvillä, minkälainen tästä hakumenettelystä tulee. Epäselvää on myös koulutuksen rahoitusmalli.

Jotta erikoistumista suunnitteleva lääkäri voisi tehdä tietoon perustuvan päätöksen siitä, mille erikoisalalle lähtee suuntautumaan ja mihin koulutusyksikköön hakee, tulisi hänen saada luotettavaa tietoa siitä, mitä koulutus pitää sisällään ja miten se on järjestetty. Opinto-oppaan kauniit sanat kun usein eivät aivan vastaa todellista tilannetta ja työvoimapoliittiset seikat vaikuttavat koulutuksen toteutumiseen.

Lääkäriliitto suosittaa erikoislääkärikoulutuksen säännöllistä arviointia. Koulutusyksikön ulkopuolinen arviointi on hyvä tapa saada tietoa siitä, miten opinto-oppaaseen kirjatut tavoitteet käytännössä toteutuvat. Arvioinnin tulisi olla julkista ja se toimisi samalla vertaisarviointina koulutusyksiköille. Osa erikoisaloista on arviointia jo tehnyt, mutta säännöllisen arvioinnin pitää olla käytäntö kaikilla erikoisaloilla.

Koulutusyksiköiden olisi hyvä olla tässä asiassa liikkeellä etupainotteisesti, koska samalla kun erikoistuvat mahdollisesti joutuvat kilpailemaan halutuimmista koulutuspaikoista, joutuvat myös koulutuspaikat kilpailemaan alalle parhaiten soveltuvista erikoistuvista lääkäreistä.

Arviointia tarvitaan myös siksi, että koulutusmäärien kansallisen koordinoinnin myötä on olemassa vaara, että suosittujen erikoisalojen koulutuksen taso pääsee rapautumaan, kun annetut kiintiöt täyttyvät koulutuksen laadusta riippumatta. Arviointia tulisi kannustaa myös rahoituksen kautta, ja koulutuksen säännöllisen ulkopuolisen arvioinnin tulisi olla edellytys rahoituksen saamiselle. Rahoitukseen sidotulla arviointivelvoitteella saataisiin erikoislääkärikoulutuksen hyvät käytännöt leviämään koulutusyksiköihin.