Suomalainen lääkärikoulutus on ollut viime vuosien aikana ehtymätön lähde tämänkin palstan kirjoitusaiheille. Sekä perus- että erikoislääkärikoulutuksen muutoksissa, niin tapahtuneissa kuin suunnitelluissa, ei ole meinannut pysyä perässä, vaikka olisi ollut asiaan vihkiytynyt järjestöaktiivi. Viimeisin käänne tapahtui tyypilliseen tapaan keskellä kesää. STM nimittäin nimitti heinäkuun alussa yllättäen työryhmän uudistamaan erikoislääkärikoulutusta.

Erikoislääkärikoulutuksesta on viime vuosina keskusteltu vilkkaasti. Keskustelun pohjana on ollut Hannu Puolijoen ja Arja Tuulosen syksyllä 2006 antama selvitys koulutuksen nykytilasta ja ehdotuksista sen uudistamiseksi. Asia ei ole juurikaan edennyt selvityksen antamisen jälkeen, huolimatta esimerkiksi dekaanien aktiivisesta otteesta asian eteenpäin viemiseksi.

Nyt STM on siis kutsunut kokoon työryhmän miettimään erikoislääkärikoulutuksen ongelmakohtia. Työryhmässä on jäseninä lääkärijärjestöjen edustajien lisäksi edustajia myös työnantajajärjestöstä, Valvirasta, yliopisto- ja keskussairaaloista, opetusministeriöstä sekä sosiaali- ja terveysministeriöstä.

Työryhmällä on tehtävänään löytää ratkaisu kolmeen erikoislääkärikoulutuksen ongelmakohtaan: 1. Erikoislääkärikoulutuksen sisältö-, lukumäärä- ja rakennekysymyksiin, 2. Ammattihenkilöiden rekisteröintimenettelyihin ja 3. EVO-koulutuskorvauksen perusteisiin ja mahdolliseen uudelleen kohdentamiseen. Toisin sanoen tehtävät käsittelevät käytännössä koko erikoislääkärikoulutusta. Aikaa työryhmälle on annettu vuoden loppuun.

Työryhmälle annetut tehtävät ovat varovasti ilmaistuna haastavat, erityisesti suhteutettuna annettuun määräaikaan. Onkin mielenkiintoista nähdä, millaisiin ratkaisuihin työryhmä kykenee. Pelkona on, että lyhyestä annetusta ajasta johtuen mihinkään konkreettisiin ehdotuksiin erikoislääkärikoulutuksen uudistamisesta ei päästä, vaan asia jää edelleen ilmaan ja keskustelu jatkuu ilman päämäärää.

Henkilökohtaisesti asetankin työryhmälle vain kaksi toivetta. Ensinnäkin toivoisin sen pääsevän yksimielisyyteen EU:n tasolla ainutlaatuisen, niin sanottuun eurolääkärikoulutukseen liittyvän kaksiportaisen laillistusjärjestelmämme purkamisesta, jolloin eurokoulutus olisi tarkoitettu vain yleislääkäreille kuten muissakin EU-maissa. Toiseksi toiveenani olisi ehdotus kansallisen, todellista valtaa omaavan erikoislääkärikoulutuksen neuvottelukunnan perustamisesta. Loput tämän työryhmän tehtävistä voitaisiin tällöin ohjata perustettavalle erikoislääkärikoulutuksen neuvottelukunnalle.