Eri puolilta maata on tullut viestejä erikoistuvan lääkärin heikosta kohtelusta. Ongelmia ovat edelleen aiheuttaneet lyhyet määräyskirjat ja niiden mukanaan tuoma epävarmuus ja pätkätyöläisyys. Palkkauksen soveltamisessa on myös selkeitä paikallisia ongelmia, kun erikoistuja vaihtaa uuteen työpaikkaan ja kun työsuhde on erikoistumisen luonteesta johtuen määräaikainen. Virkaehtosopimuksen selkeitä tavoitteita pätevyyden ja kokemuksen palkitsemisesta kierretään erikoistuvan lääkärin kohdalla vetoamalla sijaisuuteen, määräaikaisuuteen ja tämähän on vain välivaihe työurallasi.

Uusi erikoislääkärikoulutusta koskeva tutkintoasetus ja sen siirtymäaikojen tiukka tulkinta yhdessä säästösyistä pakastettujen virkojen ja suurten lääkäri-ikäluokkien eläkkeellesiirtymisen kanssa saattavat johtaa erikoislääkäripulaan useallakin erikoisalalla. Samaan aikaan meillä lääkäritiheys on hyvää eurooppalaista tasoa, mutta erikoistumiskoulutukseen muodostuu tulppa ja valmiit spesialistit juuttuvat yliopistopaikkakunnille.

Maakunnissa onkin jo herätty pohtimaan lääkärityövoiman saatavuutta. Ammattikunnan on nyt ryhdyttävä yhdessä pohtimaan ratkaisuja lähivuosien spesialistityövoiman suhteen ja oma työsarkansa riittää myös julkiselle työnantajalle, yliopistoille ja opetusministeriölle. Perinteinen ratkaisu on ollut lisätä lääkärikoulutuksen volyymiä, massakoulutuksena. Sellainen ratkaisu on vanhanaikainen, kallis, epäterve sekä haitallisia ja suorastaan vaarallisia lieveilmiöitä mukanaan tuova. Siksi ongelman ratkaisuja pitää hakea räätälöiden, kohdentaen ja tarkkaan harkiten.

Haasteita on useita:

, Tärkeimpänä sisäisenä haasteena pidän kollegiaalisuutta. Ammattikuntahenki pysyy yllä ja kehittyy vain siten, että juuri nuorimmat ja viimeksi taloon tulleet lääkärit otetaan kollegoina vastaan; heitä perehdytetään ja tuetaan ja heistä huolehditaan niin, että he haluavat palata samaan työyhteisöön takaisin yliopistojaksonsa jälkeen.

Hyvä kello kauas kuuluu ja paha vielä kauemmas. Jo nyt puskaradio viestii useiden sairaaloiden kehnosta työilmapiiristä ja opiskelijoiden suuresta epäluulosta eräitä kuntia kohtaan. Tällä viikolla kuulin toimenpidealan ylilääkäristä, joka ilmoitti juniorille, ettei häntä apulaislääkärin huolet kiinnosta, kun nuori kollega oli toivonut leikkaussaliin pääsyä jotakin oppiakseen. Armeijatyyppinen simputus ja Viipurin volontäärit on lopultakin litistettävä historian kansien väliin.

, Työnantajien olisi huomattava se, että hyvistä lääkäreistä kannattaa kilpailla. Jos terveyskeskus ei saa edes kandien päivystysrengasta pyörimään, niin ennuste tulevaisuuden virkojen täyttämisessä lienee huono. Koulutus, oman työn järjestämisen mahdollisuus, työyhteisön rakentaminen ja myös kannustava palkkaus ovat olennaisia asioita lääkärin houkuttelemiseksi ja sitouttamiseksi. Yritysmaailmassa firma, joka päätehtävänään säästää henkilöstökuluissa, menettää nopeasti parhaan työvoimansa kilpailijalle, sama on nähtävissä jo sairaaloissakin.

, Yliopistojen ja erikoislääkärikouluttajien olisi tuettava muidenkin kuin yliopistosairaaloiden rekrytointia. Kandidaatin ja sittemmin erikoistuvan lääkärin ja väittelijän sitominen yliopistoklinikkaan 15 vuoden ajaksi varmistaa sen, ettei jatkossa juuri yksikään lääkäriperhe muuta työmatkaa edemmäksi kyseisestä klinikasta. Yhteistyötä, laatua ja tutkimusta voinee kehittää maantieteellisesti hiukan laajemmissakin ympyröissä. Nykymenolla tuntuu, että suurin kuilu ei olekaan perusterveydenhuollon ja keskussairaalan vaan keskussairaalan ja yliopistosairaalan välillä.