Globalisaatio on eräs muotitermeistä, ja siihen törmää tiedotusvälineissä niin talous- kuin ympäristöuutisissakin. British Medical Journalissa oli alkuvuodesta mielenkiintoinen artikkelisarja, jossa tarkasteltiin Maailmanpankin merkitystä terveydenhuollossa (BMJ 1998;316:1401-1402, BMJ 1999;318:822-823). Oman terveydenhuoltojärjestelmän ongelmia pohtiessa on tarpeen välillä vilkaista myös muihin ilmansuuntiin. Turismin, pakolaisuuden tai elintarvikekaupan myötä on turha kuvitella selviävänsä oman kuntayhtymän pulmien ratkomisella edes terveydenhuollon piirissä.

Vuonna 1944 perustettu Maailmanpankki ei opiskeluaikana ollut mielestäni ensimmäinen kansainväliseen terveystilanteeseen vaikuttava taho. Vuoden 1990 jälkeen Maailmanpankki on lainannut yhdeksän miljardia Yhdysvaltain dollaria eri maiden terveydenhuollon projekteihin ja siten ohittanut Maailman terveysjärjestön johtavan roolin globaalin terveyspolitiikan johtajana! WHO tekee ohjelmia, suosituksia ja julistuksia, mutta varsinaisia toimenpiteitä ohjataan enemmän dollareilla kuin kokousjulistuksilla. Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki ovat edellyttäneet köyhiltä mailta myös rajuja taloudellisia uudistuksia (devalvaatioita, julkisten menojen leikkauksia, yksityistämistä) ja ratkaisujen sosiaaliset vaikutukset ovat aiheuttaneet myös voimakasta kritiikkiä. Latinalaisessa Amerikassa ja Saharan eteläpuolisessa Afrikassa velkakriisi on ollut pahin, 20 vuoden ohjelmista ja avusta huolimatta köyhyys vain kasvaa. Maailmanpankki on myös suosinut markkinavetoisia terveyspalvelujärjestelmän uudistuksia ja kannattanut käyttäjiltä perittäviä maksuja. Kun maailman väestöstä 1,3 miljardia elää alle yhden dollarin päivätulolla, on ongelma vaikea. Toisaalta pankissa on keskusteltu linjanmuutoksesta, jonka mukaan kehityshankkeissa tulisi aina ottaa sosiaaliset ja ympäristönäkökulmat taloudellisten perustelujen rinnalle.

Maailmanpankin lukujen mukaan kehitysmaiden kansantalouksissa käytetään kansallisten velkojen hoitoon moninkertaiset summat verrattuna koulutukseen tai terveydenhuoltoon käytettyihin rahamääriin. Globaalistuvalla taloudella on myös tämänkaltaisia vaikutuksia. Jubilee 2000 velkojen anteeksiantamisaloite on eräs kansalaisjärjestöistä lähtenyt hanke tämän ongelman ratkaisemiseksi.

Harvardin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan professori Kris Heggenhougen väittää, että monikansallisten yritysten jatkuva pyrkimys halvemman työvoiman löytämiseen edistää tuloerojen kasvua ja että etsiessään uusia markkinoita yritykset myyvät vahingollisia tuotteita kehitysmaihin. Koripallotähti Michael Jordan saa urheilutossujen mainossopimuksestaan Nikelta vuosipalkkiona enemmän kuin kaikki 30 000 indonesialaista Niken työläistä yhteensä vuosipalkkanaan. Kun tupakkayhtiöt tuomitaan Yhdysvalloissa ja tupakan mainontaa rajoitetaan Euroopassa, yritykset siirtävät sekä tuotantoaan että markkinointiponnistelujaan kehitysmaihin. Köyhimpien maiden pyrkimys rajata lääkemarkkinoita WHO:n suosittelemiin tärkeimpiin lääkkeisiin (essential drugs) on kaatunut kansainvälisen lääketeollisuuden voimakkaaseen vastustukseen ja lobbaukseen.

Muutaman vuoden takaa on muistissa Nestlen voimakas kampanjointi äidinmaidonvastikkeen käyttöön kehitysmaissakin. Koska puhdasta juomavettä ei monessakaan paikassa ollut eivätkä äidit lukutaidottomina ymmärtäneet sekoitusohjeita, oli seurauksena katastrofi; imeväiskuolleisuuden kasvu täysin tarpeettomasti, markkinoiden vaatimuksesta. Vauvat kuolivat joko saastuneen veden aiheuttamaan ripuliin tai ravitsemushäiriöön.

Nämä ovat valikoituja esimerkkejä taloudellisen globalisaation vaikutuksesta terveyteen. Taloudellinen oikeaoppisuus väittää, että globalisaatio on sekä väistämätöntä että toivottavaa. Pääoman vapaaseen liikkuvuuteen puuttuminen estäisi teorian mukaan elintason nousua ja sen kautta paremman terveyden saavuttamista. Vasta-argumentti on, että nykyään vallitseva tilanne ei ole lähelläkään vapaata kauppaa, vaan maailmankauppaa hallitsevat Yhdysvallat, Euroopan unioni, Japani ja suurimmat monikansalliset yritykset omilla ehdoillaan ja sanelevat kaupan ja globalisaation ehdot.

Kuilu maailman rikkaiden ja köyhien valtioiden välillä on joka tapauksessa kasvanut entisestään 20 viime vuoden aikana. WHO:n pääjohtaja Gro Harlem Brundtland on todennut, että monet maailman köyhistä valtioista taistelevat edelleen sellaisten tautien kanssa, jotka voitaisiin ehkäistä muutaman hävittäjälentokoneen hinnalla.

Miksi meidän pitäisi toimia? Lähtökohta voi olla yleisen humanistinen, kristillinen tai myös perustellusti laskelmoidun itsekäs: väestöräjähdys, köyhyys, ympäristökatastrofit eivät ole paikallinen vaan globaali ongelma. Sellaista rautaesirippua eivät länsimaat kykene rakentamaan, joka suojelisi lintukotomme köyhempien maiden ongelmilta, taudeilta ja maahanmuutolta. Television sulkeminen ei auta, tänä päivänä eivät saasteet, taudit eivätkä pakolaiset pysähdy passintarkastukseen.