Lakko on huono lääke lääkärien paineisiin. Näin otsikoi Helsingin Sanomat varoittavan ykköspääkirjoituksensa 10.3. 2001. Lehti totesi hyvin perustellusti ja oikein sen, että lääkärien pahan olon tunteessa ei ole kyse vain palkoista ja luetteli kuusi suurta terveydenhuollon epäkohtaa, miksi järjestelmä piiputtaa:

- Alimiehitys

- Kiire

- Huono työn organisointi

- Byrokratia

- Palkkausjärjestelmien jäykkyys

- Jatko- ja täydennyskoulutuksen puutteet

HS:n analyysi on täysin oikea ja tarkka.

Pääkirjoitus tunnisti myös oikein syyllisen luettelemiinsa vakaviin ongelmiin. Syy on terveydenhuollon kuntatyönantajassa, jolla on ollut vuositolkulla aikaa hakea luovia ratkaisuja terveydenhoitoalalle, mutta mitään olennaista ei ole tapahtunut.

HS:n asiantuntevaan tilanneanalyysiin on jokaisen lääkärin omasta kokemuksestaan helppo yhtyä. Näin juuri on. HS ei kuitenkaan valitettavasti jatka terävää päättelyketjuaan loppuun saakka. Näin myös johtopäätökset jäävät heitoiksi ilmaan.

Lehden johtopäätös on se, että lääkärilakko ja sitä mahdollisesti seuraavat muiden terveydenhuoltoalan ammattiryhmien lakot johtaisivat ketjureaktioon. Tämä tilanne olisi HS:n mukaan onneton, koska kukaan ei pane työtaistelun aikana tikkua ristiin ja mieti, miten julkisen terveydenhuollon puutteista päästäisiin eroon. Siksi lakko olisi huono lääke.

Kysymys, joka jää esittämättä ja vaille vastausta on se, joka eniten askarruttaa juuri nyt lääkärikuntaa.

Mikä olisi hyvä tai edes mahdollinen muu lääke?

Vakavat ongelmat on tunnistettu jo liian kauan aikaa sitten. Lääkäriliitto hyväksyi niukoilla äänestystuloksilla kaksi edellistä lääkärisopimusta. Sopimuksen puolesta tuolloin äänestäneet - minä niiden joukossa - halusivat saada aikaa rakentaville ratkaisuille, joiden tarve näytti vääjäämättömältä. Mutta mitään olennaista ei ole tapahtunut. Sen sijaan ongelmat ovat edelleen syventyneet. Ajattelimme tuolloin samalla tavalla kuin valtakunnan ykköslehti nyt: lakko on huono lääke. Mutta samalla kun hyväksymme tämän, meidän on pakko kysyä, mikä on parempi lääke?

Onko lakko terveydenhuollon välttämättömän muutoksen este?

Vai onko lääkärilakko sittenkin enemmän välttämätön edellytys muutokselle?

Lääkärikunta on nyt lakossa, jotta sen monivuotinen viesti muutoksen tarpeellisuudesta otettaisiin vakavasti todesta.

Valitettavasti olemme joutuneet tilanteeseen, jossa lääkärilakko on jäänyt ainoaksi lääkkeeksi kauan sitten diagnosoituun tautiin. Hoito on jo liiankin kauan myöhästynyt. Muiden parempien lääkkeiden etsimiseen on lääkärikunnan taholta aidosti haettu ja annettu aikaa - vaikkakin hammasta purren. Mutta sellaisista lääkkeistä ei ole vastapuoli ollut kiinnostunut.

Mikä on syy siihen, että Helsingin Sanomienkaan mukaan mitään olennaista ei ole tapahtunut, vaikka aikaa on ollut vuositolkulla? Syy on pitkälti rakenteellinen, ja myös siihen tulee viimeistään nyt etsiä lääkettä. Suomessa on maailman hajautetuin terveydenhuollon rahoitusjärjestelmä, rahoituksesta vastaa 448 kuntaa. Hajautetun rahoituksen vastakohtana on äärimmäisen keskitetty työehdoista sopimisen järjestelmä, Kunnallinen työmarkkinalaitos. Tästä on seurannut lääkärikunnalle karu kolmikantamalli, Terveydenhuollon Bermudan kolmio. Tämä on varsin suurelta osin syynä syntyneeseen pattitilanteeseen, jonka seurauksena Suomessa on nyt lääkärilakko.

Kolmion keskustassa lääkärit tuntevat joka päivä kipeästi selkänahassaan korjausta vaativat terveydenhuollon rakenteelliset puutteet kohdatessaan potilaiden tarpeet. Muut osapuolet, kunnat ja työmarkkinalaitos, ovat näistä ongelmista etäällä. Missä Bermudan kolmion osapuolet voisivat aidosti kohdata? Tällä hetkellä eivät ilmeisesti missään. Siksi mitään olennaista ei myöskään ole voinut tapahtua. Tarvitaan myös rakenteellisia muutoksia.

Ehkä vaikein ongelma syntyneessä lääkärilakon asetelmassa ei sittenkään ole valitussa lääkkeessä, lääkärilakossa, vaan lääkkeen määrääjässä. Lääkemääräyksen kirjoittajana on tässä tapauksessa ollut enemmän Kunnallinen työmarkkinalaitos kuin Lääkäriliitto.

Lääkärikunta tulee hoitamaan velvollisuutensa myös lakon aikana niin, että lakkolääkkeen sivuvaikutukset eivät ulotu potilaisiin. Sen sijaan on odotettavissa, että sivuvaikutukset ovat hyvinkin voimakkaita - kuten huonon lääkkeen sivuvaikutukset usein ovat - kohdentuessaan jo ennestään ontuvaan kunnalliseen terveydenhoitojärjestelmäämme. Toivokaamme kaikki hartaasti, että nämä sivuvaikutukset johtaisivat tässäkin tapauksessa samaan lopputulemaan kuin hyvässä koululääketieteessä: yhteisesti hyväksyttyyn hoitolinjan muutokseen.

Lääkärilakko ei ole sopimusneuvottelujen loppu, vaan terveydenhuollon uudistumisen alku.