Viime talvena käytiin kovaa vääntöä uudesta tieliikennelaista ja siinä olevasta lääkärin ilmoitusvelvollisuudesta. Lääkärikansanedustajat vastustivat lakiehdotusta ja Lääkäriliiton valtuuskunta teki asiasta julkilausuman. Haluttiin kiinnittää huomiota erityisesti potilas-lääkärisuhteeseen kuuluvan vaitiolovelvollisuuden murtumiseen, ja toisaalta pelättiin, mihin ongelmatilanteisiin tällainen ilmoitusvelvollisuus johtaisi. Arveltiin ilmoitusvelvollisuuden pahimmillaan johtavan sanktioihin lääkäreitä vastaan. Ajoturvallisuutta haluttiin edistää, ja lakiin kaivattiin ilmoitusoikeutta. Vastustuksesta huolimatta ilmoitusvelvollisuuden sisältävä laki tuli voimaan 1.9.2004.

Lääkärikuntaa lohduteltiin. Luvattiin, että lain soveltamisohjeet ovat selkeät, ja mm. TEO:n ylilääkäri vakuutteli lääkäreiden huolestumisen olevan turhaa. Syksy alkoi takkuillen: ohjeita ei postitettu jokaiselle lääkärille, kuten monia turhempiakin papereita. Myös lomakkeiden saanti viivästyi. Hitaasta alusta huolimatta lääkärikunta on paneutunut asiaan huolella: Jo nyt on tehty pari sataa ilmoitusta, joiden perusteella poliisi on evännyt ajo-oikeuden.

Kaikki hyvin ja rauha maassa?

Sanomalehti Karjalaisen Suorassa linjassa 9.11.2004 Lieksan kihlakunnan poliisipäällikkö Pentti Nurminen puki sanoiksi lääkärikuntaa vaivaavan huolenaiheen: ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnit tutkitaan ja tarvittaessa ryhdytään syyteharkintaan. Asia tulee harkittavaksi siinä tapauksessa, jos ajo-oikeuden haltija aiheuttaa vakavan liikenneonnettomuuden ja ilmenee, että lääkäri on aikaisemmin todennut, että häneltä ovat puuttuneet ajo-oikeuden edellyttämät terveysvaatimukset, mutta on jättänyt lain edellyttämän ilmoituksen tekemättä. Poliisimiehenä määrään tässä tapauksessa varmuudella esitutkinnassa tutkittavaksi sen, onko lääkäri syyllistynyt asiassa vamman- tai kuolemantuottamukseen...

Lainlaatijoiden on ollut helppoa kuvitella, että lääkäri yksinkertaisesti ja helpoilla tutkimuksilla voi todeta henkilön olevan joko ajokykyinen tai ajokyvytön. On vaikeaa vakuuttaa kansalaisille, että tarkkoja testejä siitä, saattaako joku ajaessaan aiheuttaa terveydentilansa perusteella vaaraa muulle liikenteelle, on mahdotonta tehdä. Näkökyky ja kuulo voidaan mitata numeroina, mutta milloin vaikkapa muistihäiriö on niin hankala, että potilas ei ole kykenevä autoilemaan?

Valitettavasti laissa tai sen soveltamisohjeissa ei myöskään ole ohjetta siitä, milloin lääkärin tulee ottaa kantaa potilaan ajokykyyn - jokaisella vastaanottokäynnilläkö? Jos ikääntynyt mies tulee vastaanotolleni valittamaan virtsavaivoja, ja mielessäni häivähtää ajatus dementiasta, joudunko tenttaamaan häneltä ajokortin olemassaoloa ja miettimään erilaisia dementia-testejä? Kyynisimmät pelkäävät, että jos potilas tulee vastaanotolle kompastuessa murtuneen käden vuoksi, on lääkärin otettava kantaa siihen, olisiko kaatuminen voinut kuitenkin johtua jostakin ajokykyyn vaikuttavasta sairaudesta, kuten epilepsia, sokeritauti tai huonontunut näkökyky.

Voi myös huolestua, jos potilaat eivät hakeudu hoitoon vaikkapa muistihäiriöiden tai huonossa tasapainossa olevan sokeritaudin takia pelätessään - yleensä varmaankin aiheetta - menettävänsä ajokorttinsa. Tällöin sairauden paheneminen johtaa varmasti ajokyvyn heikkenemiseen. Liikenneturvallisuutta tämä ei ainakaan edistä.

Lääkäreillä on oikeus oman oikeusturvansa takia saada selvät tulkintaohjeet niistä sairauksista, joiden perusteella potilaan terveydentilasta tulee tehdä ilmoitus poliisille ja missä tilanteissa näihin sairauksiin on otettava kantaa. Potilailla on myös oikeus saada asiallista hoitoa ilman, että potilaan ja lääkärin luottamuksellista suhdetta turhaan rikotaan. Aika tulee näyttämään, millä tavalla ilmoitusvelvollisuus tulee parantamaan tai huonontamaan liikenneturvallisuutta. Toivon kuitenkin, että ohjeet lain soveltamisesta saadaan nopeasti niin selkeiksi, että yksittäisen lääkärin ei tarvitse pelätä joutuvansa syytetyksi kuolemantuottamuksesta.