Kandit ovat tehneet lääkärin töitä ns. ammoisista ajoista alkaen. Ainoa katkos kandityövoimaan tuli 90-luvun laman aikana, jolloin säästettiin kandit ja vastavalmistuneet ulos terveyskeskuksista sairaaloihin ja tutkijoiksi joko tarjoamalla eioota tai pätkimällä määräyskirjat parin päivän mittaisiksi. Tuosta kontekstista valmistui oma kurssini 90-luvun puolivälissä. Meistä löysikin tiensä terveyskeskustyöuralle kokonaista neljä kappaletta.

Teoreettinen tietämys on toki kaiken lääkärintyön ydin. Mutta oppikirjan luku maistuu paremmin, kun miettii samalla osastolla makaavan (tai edellisenä kesänä maanneen) potilaan ongelmia. Infektiofokusten haku, dementiaselvittelyt ja kuntoutus muuttuvat konkreettisiksi ja moniammatillisiksi problem-based-learning -tyyppisiksi tilanteiksi vasta elävässä elämässä. Mikään ei motivoi opiskeluun niin tehokkaasti kuin vastuun mukanaantuoma ahdistuksen sävyttämä itselle asetettu pakko. Lääkeaineiden interaktioiden ulkolukuun saa kummaa potkua tuijotellessa kolmannelle sivulle jatkuvaa lääkelistaa ja ihmetellessä, johtuuko kunnon huononeminen liiasta vai liian vähästä lääkityksestä.

Kandilla on ainutkertainen tilaisuus kysyä "tyhmiä". Valmiina ei enää kehtaa ("kyllä nyt tuokin pitäisi varmaan tietää"). Kandille annetaan helpommin anteeksi aamuyön paniikkipuhelut ja päivystysvuoron sisällä tuleva kahdeksas puhelinkonsultaatio. Oman tietotaidon rajallisuus on myös toivotavasti helpompi myöntää.

Yksi kesä opettaa kandille enemmän terveydenhuollon rakenteista ja niiden ongelmista kuin kahdenkymmenen opintopisteen luennot ja ryhmätyöt. Vanhustenhuollon todellisuus avautuu ihan toisella tasolla selvitellessä loppusijoituspaikkaa dementoituneelle karkailevalle potilaalle kuin kuunnellessa hienoja teorioita kotihoidon tehostuksen mahdollisuuksista tai lukiessa Hesarista syytöksiä toiminnan tehottomuudesta. Polvenkorkuisesta saakka tietokoneiden kanssa touhunneelle paljastuu teknologiayhteiskunnan nykytila taistellessa keskenään seurustelemattomien tietokoneohjelmien kanssa ja tiimalasia tuijotellessa. Hoitoketju konkretisoituu terveyskeskusvastaanotolla ihmetellessä erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuoltoon siirrettyjen tautien kirjoa.

Lääkäriksi kasvaminen on myös yhteistyön oppimista. Kontaktit sairaanhoitajiin eivät muodostu yleensä kovin lämminhenkisiksi ylikuormitetuilla yliopistosairaalan osastoilla kurssien aikana potilaita etsiessä. Kesätyön aikana löytääkin sen hoitohenkilökunnan ystävällisen ja ammattitaitoisen enemmistön. Ei voi olla missään määrin sairaanhoitajienkaan edun mukaista, että tulevat lääkärit viettävät kesänsä paperitehtaalla. Talvella voi myös huonojen ja hyvien seniorien käytöstä ja toimintatapaa arvostella kaveriporukassa ja jopa päättää "ettei minusta tule koskaan tuollaista" tai sitten ottaa hyvästä pomosta oppia.

Missään (siis tässä maassa ja maan kieltä puhuvia) ei ole satojen valmiiden ja kokeneiden lääkärien reserviä odottamassa kutsua kauneimmaksi kesälomakaudeksi töihin. Elektiivisen leikkaustoiminnan ja ajanvarauspoliklinikan voi vielä keskeyttää heinäkuun ajaksi, mutta yleistilan laskuja ei saa kesähelteillä loppumaan, alkoholisteja ei saa lopettamaan viinanjuontia ja sairastumasta pankreatiitteihin ja subduraalihematoomiin, ateroskleroosia ei saa pysäytettyä valtakunnan lomasesongin ajaksi... Työehtosopimukset estävät työnantajaa pakottamasta lääkäreitä pitämään kesälomansa lokakuussa eikä työmäärän tuplaaminen lomakaudeksi ole omiaan houkuttelemaan väkeä töihin terveyskeskuksiin tai niiden vuodeosastoille. Suuren osan terveydenhuoltoa on pyörittävä täysillä, ja jostain on löydyttävä pyörittäjiä mummorallille ja päivystyspolin potilasbingolle kesälläkin.

Työnantajalla on ollut jo vuosia asetuksen määräämä velvollisuus huolehtia riittävästä takapäivystyksestä, mutta kuntatyönantaja on pihiyksissään estänyt tätäkin toteutumasta. Nyt ollaan sitten tilanteessa, jossa TEO ja iltapäivälehdet ovat käynnistäneet kandien ajojahdin ja julkinen keskustelu demonisoi kandit syyllisiksi kohta varmaan kaikkiin terveydenhuollon ongelmiin. Työntekijällä on toki vastuu tekemisistään, mutta todennäköisesti suurin osa näistäkin ikävistä hoidon epäonnistumisista olisi vältetty riittävällä perehdytyksellä ja takapäivystyksellä.

Miten välttää päätyminen iltapäivälehtien otsikoihin? Kesäkandin tulee vaatia riittävä takapäivystys ja juoksutettava takapäivystäjä katsomaan lapset ja muut sellaiset potilaat, joihin kompetenssi ei riitä. Takapäivystäjän on vain tämä hyväksyttävä. Parempi kesä puhelimen päässä kuin yötäpäivää työpaikalla! Mutta takapäivystyksiin ei tule suostua korvauksetta (vaikka virkaehtospoimuksen takapäivystyskorvaukset ovatkin surkeita). Mahdollisuus soittaa keskussairaalaan tarvittaessa ei ole riittävä konsultaatiomahdollisuus. Vastuuta ei voi siirtää konsultille, mutta takapäivystäjälle voi. Sisätautipäivystäjä ei voi lähteä katsomaan potilasta kahdenkymmenen kilometrin päähän tai avustamaan vaikeassa intubaatiossa.

Olen toiminut kaupunginsairaalan osastolla seniorina kesäkandeille kolmena viime kesänä. Tuon kokemuksen perusteella minun on vaikea ymmärtää, mistä tämänhetkinen kohu ja kandien julkinen lyöminen johtuu. Kaikki kandit ovat olleet erittäin fiksuja, oppivaisia ja vastuuntuntoisia. Aina, jos jokin asia on vähänkin epäselvä, on kandi tarttunut puhelimeen ja kysynyt neuvoa. Toki kysyttävää on ollut alussa paljon, mutta miten sitä muuten oppii? Yhtään valitusta noista kesäkandeista ei ole korviini kantautunut sen enempää potilailta kuin omaisiltakaan (asia tarkistettu ylilääkäriltä). On ollut ilo seurata opiskelijan identiteetin kasvamista lääkäriydeksi!