Tervetuloa hyvät kollegat täydennyskoulutukseen uuden ajan lääkäripäiville. Lääkäripäivien kävijämäärä on lähtenyt nousuun, näyttely on suurempi kuin koskaan aiemmin, yli 4 000 m<^*T-0.5*H97>2 ja oheistapahtumissa ja sosiaalisessa ohjelmassakin piisaa. Ensimmäiset omat lääkäripäiväni olivat 1979 Dipolissa, jossa pääsin töihin tapahtuman toimistoon tuoreena lääketieteen ylioppilaana. Silmät ymmyrkäisinä ihmettelin lääkärikunnan opinhaluja, moninaisuutta, terävyyttä ja joillakin luennoilla pisteliäisyyttäkin. Muovikassi täynnä kyniä, karkkia ja viivottimia marssimme polleina näyttelyssä lääketieteen kandidaatti -tarra rinnassa. Mutta huolehdimmeko me tämän päivän keski-ikäiset ja seniorit siitä, että nuori lääkäripolvi ensinnäkin päästetään täydennyskoulutukseen ja sitten vielä otetaan mukaan lämpimästi tervetulleina kollegakuntaan? Nuorena se on tässäkin vitsa väännettävä. Pyhäkoulun jälkeen on vuosittainen pistäytyminen lääkäripäivillä kaunis ja hyödyllinen tapa, joka on siirrettävä seuraavillekin sukupolville. Ja missäpä muualla tapaisi ne opiskelutoverit, jotka asuvat eri puolilla maata ja jotka toimivat aivan eri erikoisalalla.

Mitäpä Lääkäripäiviltä sitten haetaan? Esimerkiksi etiikka, hallinto, juridiikka, terveyspolitiikka ja tietojenkäsittely ovat teemoja, joista oman erikoisalan koulutuspäivillä tulee niukasti tietoa. Yleissivistävät medisiiniset katsaus-, yhteenveto- ja tietojen päivityskurssit lääkehoidosta ja diagnostiikasta virkistävät ammatillista muistia ja tuovat myös aivan uutta tietoa arkityöhön ja myös siihen, mitä naapurisairaalassa ja toisella erikoisalalla puuhataan. Ja pitäähän muillekin kuin sukulaisille osata vastata oman spesialiteetin ulkopuolisistakin asioista.

Uutta vuotta aloittaessa on tapana suunnitella tulevaisuutta. Olisiko oman työyksikön ja tulosyksikön suunnitelmissa olemassa jotakin muutakin kuin ikuinen säästämisen ja supistamisen tavoite? Olisiko omassa ammatillisessa kehityksessä hahmotettavissa pitkän tähtäimen suunnitelmaa, kehittymistä ja lääkärinä kasvamista vastakohtana unohtamiselle, jähmettymiselle, käden taitojen rapistumiselle ja uupuneelle kyllästymiselle? Voisiko koulutustapahtumien valitseminen olla aktiivinen, pitkäjänteinen prosessi, joka tukisi elämänikäistä oppimista?

Tiedämme toki, ettei julkisessa virassa ole odotettavissa optioita, tulospalkkioita eikä bonuksia. Useimmissa työyksiköissä ei meille ole luvassa minkäänlaista urakehitystäkään erikoislääkärin vakinaisen viran saavuttamisen jälkeen kun spesialiteetti, väitöskirja ja kenties erityispätevyys on saavutettu. Jos työn, viran ja ammatin tarjoama sisältö täsmentyy näin kuivakaksi, onko ihme, että väki uupuu urakan yhä kasvaessa ja tahdin kiristyessä samalla kun potilaiden vaatimukset kasvavat yhä äänekkäämmiksi ja kuntapäättäjien säästövaatimukset yhä tiukemmiksi?

Entäpä jos laatisinkin oman ammatillisen projektini? Olkoon se nimeltänsä portfolio, urakehitysmalli tai jatkuvan ammatillisen kehittymisen ohjelma. Jospa kartoittaisin itse ne alueet, joilla koen tarvitsevani täydennyskoulutusta. Ammattilehdistä silmään osuvien ja aktiivivapaiden sallimien yhteensattumien ohjaava vaikutus täydennyskoulutuksessa ei ehkä sittenkään ole riittävä. Kelvollisia eivät myöskään ole järjestelmät, joissa kerätään vain pisteitä tai koulutuspäiviä. Oikea oppiminen on muutakin kuin auditoriossa istumista tai muodollisia suoritteita. Jospa lähtisinkin rakentamaan omaa ohjelmaani omien ja potilaitteni tarpeiden pohjalta ja hakisin näihin ongelma-alueisiin sopivan täydennyskoulutuksen. Olipa se sitten toisen erikoisalan poliklinikalla tai osastolla vierailua, kansainvälinen kongressi tai kirjallisuuden opiskelua. Tai jospa tutkisin aivan toisen tieteenalan jatkokoulutusmahdollisuuksia. Olisiko se aktiiviruotsin käytännön kurssi juuri oikea minun potilaideni tarpeisiin tahi kustannuslaskennan tai henkilöstöjohtamisen kurssi? Kaatuisiko maailma (tai kaikkoaisivatko kaikki potilaat) jos lähtisinkin virkavapaalla kesäyliopiston latinan kurssille tai luovan kirjoittamisen kesäleirille? Päätä olisi hyvä kääntää ainakin sen verran että näkisi, mitä muissa tiedekunnissa ja korkeakouluissa on tarjolla.

Työnantajien kiinnostuksen puute asiantuntijalääkärien ammattitaidon, jaksamisen tai kehittymisen suhteen on ilmeinen. Emmekö me voisi itse rakentaa omaa ammatillista kehitysohjelmaamme, toimia omina head-huntereinamme? Liittona koetamme ajaa täydennyskoulutukselle lisää resursseja ja mahdollisuuksia. Akateemisina kansalaisina meidän on määriteltävä itse ne sisällöt ja tavoitteet, jotka ovat hyödyllisiä niin potilaiden kuin lääkärienkin kannalta. Tunneista, markoista tai koulutuspäivistä tinkiminen ei näytä johtavan tulokseen koulutusasioissa, jospa koettaisimme substanssin kautta?

Riippumatta siitä, mitä koulutusta työnantaja, firmat tai joku muu sattuu tarjoamaan, tulisi akateemisen ammatinharjoittajan itse suunnitella tarvitsemansa täydennyskoulutus. Työnantajalta, yliopistoilta, lääkärijärjestöiltä ja lääketeollisuudelta tulisi vaatia sitä, mikä on tarpeen ja hyödyllistä eikä suinkaan sitä, mikä sattuu sopimaan kouluttajan omaan intressipiiriin tai firman markkinointiin. Kun kerran lääkärin työaika on yhä tiukemmin sidottua ja vapaa-aikana pitäisi palautua ja perhettäkin tavata, on myös meidän omalla vastuullamme, että priorisoimme yhdentekevät, tarpeettomat tai moneen kertaan toistetut koulutustilaisuudet pois kalentereistamme ja edellytämme kustannustehokkuutta, hyödyllisyyttä ja laatua myös täydennyskoulutukseltamme. Silloin voimme vaatia myös työnantajilta ja ministeriöltä resursointia täydennyskoulutukseen.