Kun julkisuudessa kollegiaalisuus on nähty usein lääkärien haluna käpertyä ammattikunnan suojiin ja toisten virheiden peittelynä, lääkärit ovat määritelleet kollegiaalisuuden ennen kaikkea toiminnaksi potilaiden hyväksi.

Lääkärikunnan identiteettiin kuuluu ajatus hyvästä toveruudesta lääkärien kesken. Tähän toveruuteen sisältyy kollegiaalisuus, arvokas suhtautuminen toisiin lääkäreihin ammatilliselta pohjalta, ja se ystävyys ja hyvä henki, jota opiskeluajoista lähtien pidetään yllä erilaisissa lääkäriyhteisöissä. Kuitenkin kollegiaalisuuden kääntöpuolena on nähty aikojen kuluessa riitoja, sääntöjä ja rajoituksia, kollegan virheiden peittelyä ja käpertymistä oman ammattikunnan keskuuteen. Mistä kollegiaalisuudessa oikeastaan on kysymys?

Ohjeita ja linjauksia

Varsin pian Lääkäriliiton perustamisen jälkeen, vuonna 1917, hyväksyttiin ensimmäiset kollegiaalisuusohjeet säätelemään Liiton jäsenten suhteita toisiinsa. Tätä ennen kollegiaalisuuden periaatteet olivat välittyneet lähinnä hiljaisena tietona. Taustalla ohjeiden hyväksymiselle oli muun muassa lääkärimäärän kasvu ja huoli traditioiden välittymisestä sekä keskinäisen kilpailun lisääntyminen. Vastaavista ohjeista keskustelivat samoihin aikoihin myös Ruotsin lääkärit.

Ensimmäisissä kollegiaalisuusohjeissa korostettiin monin paikoin hienotunteista suhtautumista ammattiveljiin. Kollegiaalisuuden vanhinta ydintä oli, että toista lääkäriä tai hänen antamaansa hoitoa ei tullut potilaiden kuullen tai julkisesti arvostella. Näin vältettiin parhaiten lääkärien välisiä erimielisyyksiä. Lisäksi jokainen lääkäri edusti ammattikuntaansa. Kun Suomessa oikeus toimia lääkärinä oli sidottu yliopistolliseen tutkintoon ja koulutus oli kaikille sama, katsottiin arvostelun kohdistuvan yleisesti lääkärien ammattitaitoon. Sopivaa ei myöskään ollut korostaa yksittäisen lääkärin paremmuutta. Esimerkiksi "reklaamintapainen ilmoittelu", halvemmat palkkiot tai potilaiden houkuttelu muilla tavoin toisten lääkärien kustannuksella nähtiin rikkomuksina kollegiaalisuutta vastaan.

Kollegiaalisuusohjeissa painotettiin myös Lääkäriliiton jäsenten velvollisuutta noudattaa "arvokasta käytöstapaa" ja edistää ammattikunnan arvoa. Kyse oli lääkärikunnan julkisuuskuvasta, jonka osalta haluttiin vaalia näkemystä kutsumusammatista ja vastuullisista akateemisista kansalaisista. Lisäksi Liiton tehtävänä oli edustaa koko ammattikuntaa ja valvoa sen etuja, eikä ollut yhdentekevää, miten sen jäsenet käyttäytyivät julkisuudessa. Näin yhteisiin käyttäytymisohjeisiin liittyi ajatus lääkärikunnan yhteiskunnallisen arvovallan ylläpitämisestä.

Rikkomuksia ja riitoja

Kollegiaalisuuden rikkomusten käsittelyä varten luotiin Lääkäriliittoon kunnia- ja sovintotuomioistuin, jonka käsittelyyn jäsenet saattoivat tuoda keskinäisiä erimielisyyksiään. 1910- 1930-luvuilla tapauksia käsiteltiin liiton hallituksessa ja luottamusneuvostossa runsaasti. Aluksi ne koskivat erityisesti toimialueiden rajoja ja palkkioita. Myös huono käytös ja toisen lääkärin arvosteleminen aiheuttivat valituksia. Toisinaan kyseessä oli lääkärien välinen erimielisyys potilaan hoidosta.

Kollegiaalisuusrikkomusten aiheet ovat vaihdelleet aikakausien yleisten aatteiden ja ilmapiirin mukaisesti. Esimerkiksi kieltolakiaikana Lääkintöhallitus lähetti selvityspyyntöjä runsaasti alkoholireseptejä kirjoittaneille epäillen heitä väärinkäytöksistä. Reseptimäärien seuraamiseen liittyi joidenkin lääkärien mielestä epäkollegiaalista "ilmiantomentaliteettia". Kun alkoholi oli vielä yleisesti käytetty lääke, nähtiin tämä myös sekaantumisena potilaan hoitoon. Kollegiaalisuuden on koettu myös olleen kovilla voimakkaan politisoitumisen aikoina, kuten 1920- ja 1930-luvulla sekä 1960- ja 1970-luvun taitteessa. Tuolloin esiintyi esimerkiksi poliittisina pidettyjä virkanimityksiä, joissa lääkärikunnan näkökulmasta pätevämpi ehdokas oli syrjäytetty. Hakijoiden välille syntyi usein kollegiaalisuuskiistoja. Lääkäreitä syytettiin myös toisinaan siitä, että potilaiden yhteiskunnallinen asema vaikuttaisi heidän saamaansa hoitoon.

Julkisuuden hallintaa

Lääkäriliiton alkuvuosia leimasi poikkeuksellinen avoimuus: kollegiaalisuusriidat saatettiin kaikkine käänteineen painaa Lääkäriliiton Aikakauslehteen, Lääkärilehden edeltäjään. Vuonna 1925 kunnanlääkäri Anders Bustorff julkaisi lehden liitteenä laajan avoimen kirjeen, jossa hän selosti seikkaperäisesti riitaansa Luumäen kunnan kanssa ja arvosteli liiton hallitusta asian hoidosta. Vuonna 1927 Lääkäriliitossa käsiteltiin tieteellistä kiistaa, joka koski tohtori Elsa Rytin tekemää tutkimusta, josta dosentti S. E. Wichmann syytti dosentti Fredrik Saltzmanin ottaneen itselleen kunnian. Kaikki juttua koskevat asiakirjat julkaistiin Aikakauslehdessä. Samoin meneteltiin vuonna 1933 tapauksessa, jossa lääkärit olivat ajautuneet jälkikäteen riitaan potilaille annetusta hoidosta neljä kuolonuhria vaatineessa onnettomuudessa.

Myöhemmin lehdessä ei ole julkaistu vastaavaa materiaalia. Sen sijaan 1960-luvun lopussa joitain kollegojen välisiä kiistoja käytiin Lääkärilehden mielipidepalstalla - toisinaan myös muissa medioissa. Tällöin radikaalit, poliittiseen vasemmistoon kuuluneet lääkärit veivät joitain sisäisiä ristiriitoja julkisuuteen, minkä katsottiin Lääkäriliitossa vahingoittavan kollegiaalisuutta ja ammattikunnan yhtenäisyyttä. Myös 1990-luvulla Liitossa käsiteltiin tapauksia, joissa oli kyse toisen lääkärin arvostelemisesta julkisuudessa. Mediajulkisuuden voi katsoa vaikuttaneen suuren yleisön kuvaan lääkärien välisistä suhteista. Liitto onkin näissä tapauksissa korostanut ristiriitojen selvittämistä omassa piirissä.

Mitä erimielisyydet kertovat?

Kuten edellä kuvatuista esimerkeistä ilmenee, lääkärien väliset kollegiaalisuuskiistat ilmentävät omaa aikaansa ja kuvaavat lääkärintyön murroksia. 1910-luvulla ajankohtaista oli toimialueiden rajojen määrittely, ja 1960-luvulla korostuivat yleis- ja erikoislääkärien välisten suhteiden kipukohdat konsultaatioiden yleistyessä. Vuosituhannen vaihteessa kaupallistuminen on lisännyt kilpailua ja muuttanut lääkärinpalveluksista ilmoittamista. Lääkäriliiton ilmoitteluohjeiden rikkomukset ovat lisääntyneet tasaisesti, ja niitä onkin jouduttu tarkentamaan useaan otteeseen.

Vuonna 1948 Lääkäriliiton aktiivi Ilmari Kalpa jakoi kollegiaalisuuskiistat lääkärin persoonaa koskeviin sekä taloudellisiin ja ammatillisiin intresseihin liittyviin. Jaottelu on edelleen varsin pätevä. Esimerkiksi hoidolliset ristiriidat voivat laajeta vaikeiksi erimielisyyksiksi, jos toinen lääkäri kokee itsensä loukatuksi. Lääkärin työn ja potilassuhteen poikkeuksellinen herkkyys lienee yksi syy siihen, että lääkärit saattavat helposti nostaa riidan Lääkäriliiton kunnia- ja sovintotuomioistuimen pöydälle. Luottamus niin potilassuhteessa kuin kollegojen kesken on hoidon onnistumisen edellytys, joka voi ristiriitatilanteessa olla uhattuna.

Hyvää kollegiaalisuutta

Kun julkisuudessa kollegiaalisuus on nähty yksioikoisesti lääkärien haluna käpertyä ammattikunnan suojiin ja toisten virheiden peittelynä, lääkärit ovat määritelleet kollegiaalisuuden ennen kaikkea toiminnaksi potilaiden hyväksi. Jo Lääkäriliiton ensimmäinen puheenjohtaja Max Oker-Blom kirjoitti vuonna 1911: "Kauneimpia kollegiaalisuuden ilmauksia on, kun toinen lääkäri käyttää avukseen toisen kokeneen toimiveljen luotettavia tietoja ja neuvoja hankkiakseen hoitoonsa uskotulle potilaalle kaiken inhimillisesti katsoen saatavissa olevan avun."

Julkisuudessa esitettyihin käsityksiin alettiin järjestelmällisesti puuttua Lääkäriliitossa 1980-luvulla, jolloin kollegiaalisuusohjeissa selvennettiin, ettei tarkoituksena ollut suojella lääkäreitä virheiden seurauksilta. Samoihin aikoihin kollegiaalisuus alettiin määritellä yhä enemmän työn kautta, lääkärikunnan sisäisenä laadunvalvontana.

Hyvään kollegiaalisuuteen on pyritty pääsemään ehkäisemällä sisäisiä ristiriitoja etukäteen sekä luomalla avun pyytämiseen ja konsultaatioon yhteisiä käytäntöjä. Oma merkityksensä ammattikunnan yhteishengelle ja sen myötä kollegiaalisuudelle arjen työssä on myös lääkärien välisellä toveruudella, jota yhdistykset ja työyhteisöt ovat vahvistaneet tuomalla yhteen lääkäreitä ammattiasioiden ja vapaa-ajanvieton pariin.