Sairastuin vakavasti pariviikkoisen kesälomajaksoni viimeisenä päivänä. Alas kumartuneena tunnustelin kipeää pohjetta. Sydän alkoi epätahtisena moukaroida rinnassa, seurasi voimakas huimaus. Olin oksentamisen keskellä puolitajuton ja jäin muiden armoille. Minusta tuli potilas.

Vastaanottotilanteessa lääkärin on usein vaikea asettua potilaaksi. Myös hoitavalle lääkärille tilanne on haastava. Lääkäriäkin on pidettävä ja käsiteltävä potilaana. Ymmärrettävästi vastavalmistuneen ei ole helppo suhtautua kollegapotilaaseen luontevasti. Paine on suuri, kun potilaalla on alan tietämystä, eikä vielä siinä vaiheessa nuorelle ole kehittynyt rohkeutta oman tietämättömyyden myöntämiseen, niin luvallista ja viisasta kuin se olisikin. Kaikki eivät opi edes ajan mittaan tunnustamaan omia puutteitaan tai virheitään.

On kyse välinpitämättömyydestä ja jopa rohkeuden puutteesta, jos kollegan vaivoihin ei suhtauduta vakavasti eikä niiden selvittelystä haluta ottaa vastuuta. Samoin kollegan ei tule milloinkaan suostua esimerkiksi ajokorttilausunnon antamiseen ilman normaaleja asiaan kuuluvia tutkimuksia. Toivottavasti myöskään yhdenkään lääkärin omaa asiaa ei enää hoideta käytäväkonsultaationa ja kommentein, että kyllähän sinä tiedät, mitä laboratoriosta pyydät. Myös lääkäreiltä itseltään tahtovat unohtua työterveyshuollon mahdollisuudet.

Olin viikon sairaalassa tarkkailtavana ja tutkittavana. Erityisyksikössä mieheni oli vierelläni pari kriittistä vuorokautta tukemassa ja auttamassa.

Myöhemmin minustakin tuli tarkkailija, isossa huoneessa kun tapahtui paljon ja aikaa oli 24 tuntia vuorokaudessa. Hoitaja teki kierroksensa ja kyseli voinnit, lääkäri samoin. Sairaala-apulainen viipyi pitempään. Hänelle juteltiin paljon, sellaistakin, mitä kierroilla ei tullut ilmi. Kuljetuspalvelu saattoi tutkimuksiin. Kirurgi kävi konsultoimassa, naapuripotilas päätettiin leikata ja riskit kerrottiin. Joku muukin otti kantaa. Apuvälineitä soviteltiin ja niin edelleen.

Joku tuli sisään hymyillen ja kaikkia tervehtien. Jollakin oli selvä pätemisen tarve, joku muuten vaan yritti liikaa. Joku taas sai potilaan tuntemaan itsensä esineeksi. Sivusta tarkkailevan on helppo huomata, kenelle työ on ilo, kenellä taas on muuta mietittävää. Nyt hoitohenkilöstö valittaa, että sillä ei ole aikaa olla potilaitten kanssa. Potilas odottaa kuitenkin eniten sitä, että ne hetket, kun joku on paikalla, tämä on läsnä aidosti. Työpaineitten alla me työntekijät unohdamme helposti myötäelämisen ja positiivisuuden merkityksen potilaalle toivon herättäjänä ja ylläpitäjänä. Jollekin hienotunteisuus on luontaista, toinen taas huutelee jo ovelta vieraittenkin kuullen potilasta siihen ja siihen toimenpiteeseen. Niin nöyryyttäminen kuin alistaminenkin tuntuvat aina pahalta.

Lääkärien tulisi olla kiinnostuneita siitä, mitä osastoilla tapahtuu ja osallistua myös toiminnan kehittämiseen. Ei voi olla niin, että lääketiede kuuluu lääkäreille ja hoitaminen vain hoitajille. Meidän kaikkien tulee palvella työnantajaamme, potilasta, kokonaisvaltaisesti ammattilupiemme ja -taitojemme mukaan yksin ja yhdessä.

Potilaat edellyttävät ihmisarvoista ja kunnioittavaa kohtelua, missä huomioidaan yksityisyys ja koskemattomuus. He toivovat esimerkiksi sitä, ettei vaikeista asioista tarvitsisi puhua muiden potilaiden tai vierailijoiden aikana, mutta eivät rohkene tuoda sitä julki. Tämä ei aiheuta lääkärinkanslian käytölle tunkua, mutta siihen ei pitäisi olla myöskään kynnystä. Jo pelkästään se, että tästä mahdollisuudesta on kerrottu, antaa potilaalle tunteen siitä, että hän itse voi ratkaista, missä ja kenen kuullen asioistaan puhuu.

Potilaan kokonaisvaikutelmaan hoidon laadusta vaikuttavat pieneltäkin tuntuvat asiat: mitätön seikka voi sen pilata tai myös pelastaa. Nöyryys ja nopea anteeksipyyntö mahdollisesti syntyneessä epäluottamustilanteessa voi säästää myös jälkityöltä ja harmilta.

Potilaita kyllä yleensä palvellaan, mikäli he ymmärtävät, jaksavat ja uskaltavat pyytää. Kaikille terveydenhuollossa työskenteleville soisi kyvyn asettua potilaan asemaan. Tämä ominaisuus toisilla on itsestään, mutta kaikille se ei kehity koskaan. Sanotaankin, että jokaisen lääkärin ja hoitajan tulee itse olla potilaana, ennen kuin hän voi ymmärtää sairasta ja sitä kautta herkistyä tämän tarpeille. Vuorovaikutustaitojaan voi toki myös kehittää, ja oppia niitä pelkästään tarkkailemalla muiden kollegojen käyttäytymistä.

Kun pienen paikkakunnan lääkäri itse paikkakunnalla asuvana sairastuu vakavasti, asia ei jää yksityiseksi. Terveyskeskuksessa hoitajat olivat ymmällään siitä, mitä kerrotaan potilaille lääkäriaikoja peruutettaessa, ja miten toimitaan, kun ei ole lääkärisijaisia. Tieto sairastumisestani levisi myös kollegakunnassa.

Kokemuksen kautta ymmärrän nyt paremmin sen, että luvan pyytäminen tietojen antamiseen ja siirtämiseen kuuluu itsestäänselvyytenä terveydenhuoltoon. Hyvin harvoin potilas tiedonsiirron kieltää, sillä hän kokee informoinnin olevan saattaen hoitamista. Hänen täytyy kuitenkin saada tietää asiasta ja samalla hänelle jää tunne siitä, että hän on itse saanut määrätä tietojensa antamisesta. Potilastietojen hyvä kulku potilaan hoitoon osallistuvien yksikköjen välillä on tärkeää. Siitä hyötyy eniten potilas itse.

Koska aistin, että potilaat olivat sairastumisestani aidosti huolissaan ja myötäelivät, annoin luvan kertoa voinnistani. Silti kaikki tuntuivat olevan varovaisia tietojen annossa. Terveysasemallamme on pyritty huolehtimaan tarkasti salassapidosta ja intimiteettisuojasta potilaiden luottamuksen säilyttämiseksi. Salassapidon säännökset ovat selvät, eikä niiden soveltamisessa pitäisi olla epäselvyyttä. Työssä sivumennenkään kuultua tai nähtyä asiaa ei voi paljastaa missään yhteydessä. Henkilökunnalta saattaa joskus unohtua se seikka, että myös henkilökunnan sairausasiat kuuluvat salassapidon piiriin. On kuitenkin hyvä muistaa, että salassapito on tarkoitettu potilaan suojaksi, ei kiusaksi tai hänen asioidensa hoitoa haittaavaksi.

Tunne siitä, että saa apua tarvittaessa, on tärkeää niin ihmisen kokemalle perusturvalle kuin sairaudesta toipumisellekin. Myös vanhukset ja vajaakuntoiset uskaltavat paremmin olla yksin kotona eivätkä hakeudu laitokseen, kun he kokevat olonsa turvalliseksi.

Oma riippuvuuteni omaisista on vähentynyt toipumisen myötä. On ollut tärkeää jatkuvasti testata omaa uskaltamista ja jaksamista. Nyt olen osallistunut jo kaikkeen voimieni rajoissa ja niin salliessa. Mukanaolo on kuntouttanut, eikä töihin paluulle ole syntynyt kynnystä. Omaisten, ystävien ja potilaiden yhteydenotot ja kirjeet ovat kannustaneet. Puuhaaminen omilla ehdoilla oman aikataulun mukaan ilman paineita on ollut terapeuttista. On ollut aikaa myös nauttia.

On tauteja, jotka paranevat itsellään, mutta myös sairauksia, joista toipuu vain hoidon avulla. Aina on kuitenkin kyse ihmisestä, joka on kokonaisuus, ja jonka paranemiseen vaikuttavat monet tekijät. Läheisten ihmisten merkitystä potilaalle ei voi liiaksi korostaa, mutta myös läheiset tarvitsevat tukea, ja heidät tulisikin terveydenhuollossa paremmin huomioida.

Sairastaessani perheeni oli minulle tuki ja voima, se syy, miksi kannatti ponnistella. Mutta sekin oli kovilla. Kaikkien piti myös olla varovaisia, sillä niin pinnassa oli toisinaan herkkyyteni. Kiitollisin mielin totean saaneeni loistavaa, rakastavaa hoivaa.

Löysin myös kohtalotovereita kollegoista. Vain omakohtaisesti saman kokenut voi ymmärtää toisen tuntemukset ja ajatukset. Kokemusten vaihto hyödyttää, ja annettu tuki on varmasti aitoa.

Ajatus siitä, että lääkärin vakavasti sairastuessa hänellä olisi mahdollisuus saada Lääkäriliiton kautta saman sairauden kokeneen ystäväkollegan yhteystiedot sovittavalla tavalla luottamuksellisesti, on selviteltävänä. Kollegaa, ammattitoveria, jolla on sama kohtalo, saattaisi olla helppo lähestyä.

Kollegiaalisuus yleensä käsittää sellaista kantavaa henkistä voimaa, että siitä tulee erityisesti huolehtia ja sitä tulee vaalia.

Nyt on ihana havaita voimien ja toimintojen palautuneen. Kaipaan potilaita. Pääsen työhöni.