Lääkäri joutuu työssään tekemisiin monenlaisten kuormittavien tekijöiden kanssa. Työ on kiireistä ja helposti pakkotahtista. Henkisesti raskasta on työn vastuullisuus ja vaativuus. Lääkärien palkkausjärjestelmä on lisäksi sellainen, että siinä myydään ruoskittua selkänahkaa päivystys- ja urakkapalkoilla, kohtuullinen toimeentulo edellyttää yleensä itsensä kohtuullista suurempaa rasittamista.

Ainakin julkisen sektorin terveydenhuollon yksiköissä työ tahtoo näinä päivinä olla pakkotahtista ja kiireistä. Osa kollegoista tekee urakkatyötä päivisin, osa urakoi yökausia kiireisissä päivystyspisteissä. Maassa vallitsee vaje eräiden erikoisalojen erikoislääkäreistä, ja moniin terveyskeskuksiin on tällä haavaa vaikea saada sijaisia. Työnantaja haluaa säästää niukentamalla henkilökuntaresursseja. Työ jakautuu useassa työpaikassa liian harvan työntekijän kesken.

Työpaine, kiire ja stressi näkyvät niinikään virkaehtosopimuskysymyksistä keskustellessa. Keskeisin kysymys väestövastuuvirkaehtosopimuksen suhteen on viime vuosina ollut, kuinka vähentää työn kuormittavuutta. On haettu keinoja rajoittaa väestövastuulääkärin vastuuväestön kokoa. Työn sitovuutta ja juuri järjestelmän edellyttämää muodollistakin vastuuta pelätään.

Toki monet muutkin kollegat kokevat työnsä kuormittavaksi. Vaikkapa paljon päivystävät sairaalakollegat, joiden väistämättä on päivystettävä, varjelevat kaikin keinoin päivystyskorvauksiaan edes jonkinmoisena hyvityksenä stressaavasta pakollisesta työrupeamasta. Vuorotyöajatus pelottaa sen johtaessa väistämättä nykyistä sitovampaan työn järjestelyyn. Vapaa-aikaa eivät lääkärit periaatteessa ole valmiita myymään mihinkään hintaan.

Kuntatalous koetaan useissa kunnissa heikentyneeksi siinä määrin, että katsotaan aiheelliseksi säästää eli leikata terveydenhuollon kustannuksia. Tämä lisää myös ylilääkärien taakkaa huomattavasti. Poliittisilla päätöksentekijöillä ei useinkaan ole tahtoa tai rohkeutta osoittaa selvästi, miten terveydenhuoltomenoja leikataan, vaan tämä jätetään terveydenhuollosta vastaavan ja tällä tavoin pahasti puun ja kuoren väliin jäävän virkamiehen, yleensä lääkärin, harteille. Pahimmassa tapauksessa vastuuta säästämisestä sälytetään väärällä tavalla suorittavaan lääkäriportaaseen. Näin aiheutetaan helposti adekvaatin taudinmäärityksen ja hoidon viivästymistä.

Kysyttäessä lääkäreiltä on käynyt ilmi, että heidän halukkuutensa jäädä pois työelämästä varhemmin osittain tai kokonaan on varsin suurta. Todennäköistä on, että halukkuus on suurempaa paljon päivystävillä tai muutoin työläillä erikoisaloilla. Tämä tuntuukin täysin ymmärrettävältä. Minkä muun ammattiryhmän edustaja paiskii töitä kuusikymppisenä, kuten vaikkapa päivystävä anestesiaseniori tämän päivystäessä viikoittain aktiivista päivystyspistettä ja toipuessa siitä seuraavan viikon?

Kuntatyönantajan pitäisi huomata, että sen kaikkein kallein investointi, henkilökunta, kaipaa ylläpitoa, huoltoa ja hoitoa siinä kuin muutkin investoinnit. Lääkärin työn määrän ja laadun, työympäristön ja työskentelyresurssien pitäisi olla sellaisella tasolla, että voitaisiin keskittyä työhön, diagnostiikkaan ja hoitoon. Edelleen lääkärin päiväaikaisesta työstä saaman palkan pitäisi olla riittävä turvaamaan kohtuullinen toimeentulo työn vastuullisuus ja sen vaatima koulutus huomioon ottaen. Se tukisi lääkärienkin jaksamista koko ammattiuran läpi. Viime vuosien kireälle viritetty terveydenhuoltohenkilökunta ei tule kestämään eläkeikään saakka tämänhetkistä työn intensiteettiä. Se tulee käymään kalliiksi.

Lääkärin työ on vastuullista, lääkäri tekee potilaan terveyttä, ehkä henkeä koskevia päätöksiä päivittäin. Vaikeiden ja vastuullisten asioiden kanssa työskennellessään lääkäri joutuu myös lähelle voimakkaita emotionaalisia voimia. Potilaan tai tämän omaisten kokema pelko, hätä ja kärsimys pyrkivät myös lääkärin professionaalisen kuoren alle lähelle toisen ihmisen myötä- ja kanssaelävää psyykeä. Samanaikaisesti näiden paineiden ja voimien kanssa lääkäri usein on kiireinen, eikä välttämättä ehdi paneutua asioihin. Tietoisuus resurssien puutteellisuudesta saattaa vaikuttaa hoitopäätöksiin ja aiheuttaa stressiä. Riittämättömyyden tunne ja kokemus töistä, potilaista, jotka tulisi voida hoitaa, saattaa kuormittaa lääkäriä.

Hyvin keskeinen kysymys työn kuormittavuuden suhteen on lääkäri itse. Työn kuormittavuus on puhtaasti subjektiivinen kokemus, johon kaikki edellä luetellut seikat vaikuttavat. Lääkäri, jolla on korkea vaatimustaso, tunnollisuus ja moraali, kokee työnsä varmasti herkemmin kuormittavaksi kuin kollegansa, jolla nämä ominaisuudet ovat vähemmän esillä. Työpaikkojen kiireinen ilmapiiri ei välttämättä anna aikaa tai tilaisuutta huomata kollegan uupumista ja stressioireita, ennen kuin tilanne kärjistyy tavalla ja toisella.

Lääkärit työskentelevät monenlaisissa terveydenhuollon yksiköissä ja työyhteisöissä. Toisissa paikoissa lääkärit tekevät paljon tiimityötä joko keskenään tai hoitohenkilökunnan kanssa, toisissa paikoissa lääkärit työskentelevät yksin. Kuormittuneisuuden kokemisen suhteen työympäristöllä on varmasti suuri merkitys. Tiiviisti yhdessä toimiva, kenties vapaa-aikoinakin yhtä pitävä joukko tukee helpommin yksittäisen kollegan jaksamista kuin eripurainen yhteisö tai paljolti yksin toimiminen.

Katsokaapa ympärillenne, lääkärikollegat. Onko työtovereissasi havaittavissa liian kuormituksen merkkejä? Jaksaako kollegasi työssään? Tukekaa toisianne. Koettakaa tunnistaa stressioireet lähellänne ajoissa. Kuunnelkaa myös itseänne ja tunnustakaa ajoissa itsellenne oma uupumisenne. Lääkärinkin työ on kuitenkin elämää varten ja elämää kannattaa harvoin tuhlata vain työtä varten.