Vaihtoehtohoidot ovat nousseet jälleen pinnalle, kun on esitetty, että myös niistä pitäisi maksaa Kela-korvauksia. Idea vaikuttaa absurdilta näinä niukkoina aikoina, kun syrjäseuduille ei tahdo saada mitään toimivaa terveydenhuoltoa. Eikä ehkä kuitenkaan voi tehdä laajaa kokeilua - jota toisaalta myös perätään - jossa testattaisiin vaihtoehtohoitojen, esimerkiksi kaukoparannuksen, teho.

Kollega Hannu Lauerma on todennut, että jos joku hoito olisi tehokas, se kyllä otettaisiin lääketieteen pariin. Ja voikin ihmetellä vaihtoehtohoitoja markkinoivien ajatuksenkulkua: millä perusteella toimivaa hoitoa ei käytettäisi? Jos jokin aine toimisi lääkkeenä, minkä ihmeen takia lääketehdas ei hyödyntäisi tätä asiaa? Yksi syy tietysti voisi olla hankalat sivuvaikutukset ja ne vaihtoehtohoidoissa usein sivuutetaankin kylmästi. Kun hoitomuotoa ei ole tutkittu, eivät sivuvaikutuksetkaan tule esille. Edelleen voi kysyä: mikä on sellainen tehokas hoitava aine, jolla ei ole sivuvaikutuksia - ja jos on vaikutus, eikö se silloin ole lääke (jolla on aina potentiaalisesti myös sivuvaikutuksia)? Ja jos se on lääke, miksi se olisi parempi, jos sen on valmistanut nyrkkipaja eikä tiukasti valvottu lääketehdas?

Jos puhutaan vaihtoehtolääkinnästä, pitäisi tällaista hoitomuotoa kohdella samoin periaattein kuin lääkehoitoakin: pitää olla näyttö tehosta ja tieto sivuvaikutuksista. Homeopaattiset valmisteet eivät ole lääkkeitä, jos niiden tehoa ei ole todettu eikä turvallisuutta tutkittu. Nämä asiat pitäisi mainita sekä pakkauksessa että mainonnassa: kyse ei ole hoitavasta lääkkeestä. Samoin vitamiinit ja ravintolisät ovat juuri sitä mitä ne ovat, eivät lääkkeitä. Kansalaisten tietoa näistä vaihtoehtoisista tuotteista pitäisi lisätä, jolloin jokaiselle olisi selvää, ostaako hän lääkettä (jolla on vaikutus) vai jotain aivan muuta. Luontaistuotteita ei valvota kuten lääkkeitä, eikä edes ole takeita siitä, että purkissa on sitä mitä etiketissä lukee. On aivan hämmästyttävää, miten sokeasti ihmiset voivat luottaa tällaisiin valmisteisiin, mutta kun kyse on lääketehtaan valmisteesta, liittyy siihen valtavia pelkoja ja epäluuloja.

Voidaan ajatella, että vaihtoehtohoito olisi hyväksyttävää muun hoidon lisänä, jos siitä ei ole haittaa ja jos se tuo potilaalle jotain lisäetua, edes parempaa mieltä tai mahdollisuuden kestää helpommin esimerkiksi elämän viimeiset päivät. Tätä viimeistä vaihtoehtoa on vaikea keneltäkään kieltää, mutta toisaalta se on oivallinen tilanne hyötyä ihmisen epätoivosta. Näissä tilanteissa terveydenhuollon resurssit eivät riitä kohtaamaan potilaan tarpeita ja usein potilaat kääntyvätkin vaihtoehtohoitojen puoleen.

Vakavampi ongelma on vaihtoehtohoitojen käyttäminen toimivan hoidon sijaan. Taannoin diabeetikkopoika kuoli, kun vanhemmat hoitivat häntä Kühne-kylvyillä eivätkä insuliinilla. Lasten kohdalla tilanne onkin monesti vaikea, jos hoitava lääkäri havaitsee, että potilas saa tehotonta vaihtoehtohoitoa eikä tarjolla olevaa tehokasta hoitoa. Oikean tiedon tarjoaminen auttaa usein, mutta välillä tilanteet muodostuvat kiperiksi. Tuolloin mahdollisesti yhteydenotto vaihtoehtohoitoa antavaan henkilöön voi auttaa, jotta ei sentään jouduttaisi lapsen huostaanottoon, johon laki lääkäriä velvoittaa, jos lapsen terveys vaarantuu.

Uuteen potilaslakiin toivottavasti kirjataan, että vain terveydenhuollon ammattilainen saa hoitaa alaikäisiä. Mutta entäs jos ammattilainenkaan ei toimi potilaan parhaaksi antaessaan vaihtoehtohoitoa? Nyt kollegiaalisuuden teemavuotena voisimme miettiä, miten tällaisissa tilanteissa parhaiten toimitaan, yhteistyössä kollegan kanssa, jotta ammattikunnan hyvä maine pysyy yllä.