Tapaturma- ja liikennevakuutuksen täyskustannusvastuusta on ollut ansiokas Anja Lehtisen ja Esa Rahkosen kirjoitus Lääkärilehdessä 17/2004. Käsittelen tässä nyt muutamia seikkoja, jotka voivat aiheuttaa erilaisia ongelmia asian käsittelyssä jatkossa.

Pyrkimyksenä on siis luopua vuoden 1993 alusta lähtien toteutetusta väliaikaisesta täyskustannusvastuujärjestelmästä eli ns. laastariverosta, jolla nämä vakuutusjärjestelmät ovat vastanneet julkisen terveydenhuollon antaman sairaanhoidon kustannuksista. Tuo järjestelmähän on herättänyt alusta asti hyvinkin ristiriitaisia mielipiteitä, varsinkin kilpailumielessä yksityissektorilla, mutta myöskin julkisen terveydenhuollon puolella. Suurin muutos tapahtunee julkisen terveydenhuollon puolella uudessa asiakasmaksulaissa olevan ilmoitusvelvollisuuden kohdalla. Laissa kaavailtu 2 viikon määräaika tulee asettamaan varmaankin melkoisesti häiriötilanteita, koska julkisella puolella sähköiset yhteydet eivät millään aikataululla ole vielä riittävästi toiminnassa tuon ajatellun ajankohdan ollessa käsillä eli ensi vuoden alussa. Eli sairaanhoitolaitostenkin välillä on vielä tälläkin hetkellä huomattavia vaikeuksia saada tieto kulkemaan, mm. salassapitomääräysten ja potilaslakien takia, vaikkakin näihin lakeihin liittyy erilaisia poikkeuksia, esim. tapaturmien osalta. Tietoja voidaan tietysti välittää kuten ennenkin postitse, mutta aikaa siihen menee huomattavasti enemmän. Byrokratia tulee valitettavasti ainakin alussa lisääntymään ja hoitavat tahot eri puolilla joutunevat keksimään uusia ratkaisumalleja, voidaanko alussa hyväksyä puhelinilmoitus varmennettuna esim. sähköpostilla tai faksilla. Yleensä maalaisjärki sanelee ennen pitkää käytännön tuossakin asiassa.

Laissa säädetyn ilmoitusvelvollisuuden laiminlyömistä seuraa, että vakuutuslaitos on velvollinen korvaamaan hoidosta ainoastaan asiakasmaksuosuuden. Korvaako vakuutuslaitos sitten myöhemmin tuo täyskustannusosuuden, vai riidelläänkö siitä sitten ehkä oikeusistuimissakin? Potilaan asiaanhan tuon tilanteen ei pitäisi vaikuttaa mitenkään. Entä jos byrokratia aiheuttaa sitten hoitolaitosten muille potilaille haittaa esim. pidentämällä heidän jonojaan, tuleeko tässä tilanteessa muodostumaan sitten mahdollisesti kahden kerroksen väkeä?

Maksusitoumusten merkitys siis korostuu. Vaikuttaako se mitenkään potilaan oikeuksiin valita oma lääkärinsä ja hoitolaitoksensa? Potilaan oikeutta valita hoitava lääkärinsä tulisi tässäkin kunnioittaa ja pitää yhtenä peruspilarina.

Maksusitoumus antaa kuitenkin periaatteessa vakuutusyhtiölle oikeuden valita hoitopaikka, jossa vahingoittunut saa tapaturmavamman vuoksi tarpeellisen hoidon mahdollisimman nopeasti ja tarpeettomia kustannuksia välttäen. Tarkoittaako tämä nyt sitten sitä, että vakuutuslaitokset kilpailuttavat eri hoitolaitoksia, ehkä myös yksittäisiä ammatinharjoittajalääkäreitä kustannusten minimoimiseksi? Miten mitattaisiin tässä tapauksessa laatua ja kuinka valinnanvapaus säilyisi?

Kilpailuttaminen ja valintaoikeus on kuitenkin vakuutusyhtiöllä tuossa tapauksessa ja ne ovat siinä paljon vartijoina ja toivottavasti tekevät hyviä valintoja.

Lehtisen ja Rahkosen kirjoituksen mukaan käytännössä tuo valintaoikeus tullee kohdistumaan esim. sairaalahoitoa sekä erilaisia kalliimpia tutkimuksia ja toimenpiteitä vaativiin vahinkotapauksiin. Näin ollen potilaan subjektiivinen oikeus hoitavaan lääkäriinsä ja hoitopaikkaansa ei olisi ehkä uhattuna jatkossakaan, vaikka hoitosuhde kestäisi yli tuon nyt maagisen kahden viikon rajankin.

Tiedottaminen tässä asiassa on ensiarvoisen tärkeää ja vaatii erittäin paljon uutta osaamista kaikilta osapuolilta.

Edellä esitetyistä epäilyistä ja arvioinneista huolimatta laastariveron poistuminen mahdollisesti jo ensi vuoden alusta alkaen luo kuitenkin merkittävästi enemmän hyviä ja positiivisia seikkoja kuin negatiivisia ja antaa jatkossa myöskin mahdollisuuden tapaturmapotilaiden entistä parempaan ja laadukkaampaan hoitoon.