- Olipa kyse mistä tahansa lakosta, se voitetaan tai hävitään julkisuudessa. Jos lakolla ei ole julkisuuden ja yleisön hyväksyntää, sitä on vaikea voittaa, sanoo tutkimusjohtaja Timo Kauppinen, monien suomalaisten lakkoa käsittelevien tutkimusten tekijä.

Suomi oli 1970-80-luvuilla hänen mukaansa maailman lakkoalttein maa, ja lakkoja myös tutkittiin monesta näkökulmasta. Sittemmin aika on kovin muuttunut, lakot rajusti vähentyneet eikä kukaan tunnu niitä enää tutkivankaan. Kauppinen löytyy Dublinista, missä hän työskentelee tutkimusjohtajana European Foundationissa.

Maan kaikkien aikojen kovimpana lakkovuonna 1976 Suomessa oli peräti 3 278 lakkoa, valtaosa niistä pieniä ns. villejä lakkoja. Lakkojen määrä oli alkanut räjähdysmäisesti kasvaa 1960-luvun viimeisinä vuosina.

- Meillä oli koko 1970-80-luvun noin 1 600 lakkoa vuodessa. Ne olivat tyypillisesti puolen päivän mittaisia villejä mielenosoituslakkoja, joihin keskimäärin osallistui vain noin 50 henkeä, Kauppinen kertoo.

Nykyään lakkoja on hänen mukaansa vuosittain 100-200 ja niistä on edelleenkin suurin osa villejä.

- Vaikka lakkojen lukumäärä näyttää hurjalta, on järjestölakkoja koko tänä aikana ollut vuosittain alle kymmenen, joskus yli kaksikymmentäkin. Niiden tarkka määrä riippuu tilastoinnista - onko lakossa ollut esimerkiksi Akava.

1990-LUVULLA SOI TYÖNANTAJAN PILLI

Kauppinen puhuu 1970-luvun lakoista hyökkäyslakkoina. Niillä vaadittiin ja myös saatiin parempia etuja.

- Telakalla sanottiin, että kun lakolla uhkasi, sai tuntipalkkaan 50 penniä lisää, ja kun lakon järjesti, sai markan lisää. Työvoimapula oli kova ja tilauksia runsaasti. Työnantaja oli polvillaan lakkojen edessä, Kauppinen kuvaa.

Öljykriisin ja kasvavan työttömyyden myötä niskan päälle kiipesivät työnantajat. Lakkoja alettiin viedä systemaattisemmin työtuomioistuimeen.

- Viime vuosikymmenellä ei ollut oikeastaan kuin puolustuslakkoja, eli lakkoja, joilla osoitettiin mieltä esimerkiksi irtisanomisia tai saneerauksia vastaan. Sen sijaan lakkoja, joilla joku ryhmä olisi vaatinut etuja, ei kovin paljon ollut, ja ne olivat ikään kuin vähän moraalisesti tuomittujakin. Viime vuosikymmen oli yhtenäisyyden aikaa: kansakunta oli uhrautunut työttömyyden poistamiseksi, eikä aisanylihyppijöitä katsottu hyvällä. 90-luku oli työnantajan pillin mukaan kävelyä, Kauppinen sanoo.

- Tästä eteenpäin ns. tulonjakotaistelu tulee voimistumaan, jos talouden kehitys edelleen jatkuu ja työttömyys painuu alaspäin, hän uskoo.

Erinomainen esimerkki tällaisesta kehityksestä on hänen mukaansa Irlanti.

- Irlannissa on tehty viisi peräkkäistä kolmivuotista tupo-ratkaisua lähinnä työttömyyden poistamiseksi ja kansantalouden kuntoon saattamiseksi. Ne ovat olleet palkkaratkaisuiltaan maltillisia, paitsi viimeinen, puoli vuotta sitten tehty. Siinä palkkoja nostetaan kolmen vuoden aikana yhteensä 15 %. Lisäksi tulee vielä verohelpotuksia ja erilaisia sosiaaliturvan uudistuksia. Kaiken kaikkiaan ne merkitsevät yhdessä noin 25 %:n korotuksia, Kauppinen selittää.

- Silti Irlannissa on nyt meneillään tulonjakotaistelu, jossa järjestöt vaativat kovempia palkankorotuksia ja ovat lakossa. Esimerkiksi opettajat vaativat 30 %:n korotusta, koska katsovat jääneensä niin paljon jälkeen muista.

Irlantilaisopettajien yhden päivän mielenosoituslakot eivät kuitenkaan ole erityisen tehokkaita.

Suomalaisen lakkotutkimuksen keskeinen kysymys aikanaan oli, miksi Suomi oli maailman lakkoalttein maa 1970-80-luvuilla.

- Rakennemuutos maatalousyhteiskunnasta teolliseksi yhteiskunnaksi oli Suomessa paljon nopeampi kuin muissa maissa. Kukaan ei kyennyt hallitsemaan sitä. Muutoksesta syntyi niin paljon jännitteitä eri ihmisryhmien välille, että niitä ratkottiin työtaisteluilla. Muualla teollistuminen ei tapahtunut yhtä nopeasti, vastaa Kauppinen.

Irlannissa käy hänen mukaansa nyt juuri samalla tavalla: hallitsemattoman nopea rakennemuutos maatalousyhteiskunnasta tietoyhteiskuntaan aiheuttaa lakkoja.

PITKITTYESSÄÄN LAKKO MUUTTUU POLIITTISEKSI

Kauppisen mukaan lakkoon mentiin 1970-luvulla tunteella, kun taas nykyään lakosta on tullut hyvin rationaalinen toimintatapa. Kumpikin osapuoli laskee, miten lakko kannattaa järjestää taloudellisesti ja vaikutuksiltaan mahdollisimman suureksi.

Kauppinen kehottaa varautumaan siihen, että pitkittyessään lakko muuttuu poliittiseksi ja sen ratkaisemiseksi vaaditaan poliittista päätöksentekoa.

- Olipa lakko julkisen tai yksityisen sektorin lakko, se tavallisesti alkaa hyvin epäpoliittisesti jostain jälkeenjääneisyyskysymyksestä. Vähitellen lakko politisoituu, se alkaa kiinnostaa hallitusta ja suurta yleisöä, ja kun se yhä jatkuu, se uhkaa yhteiskunnan perustoimintoja. Sitten ryhdytään miettimään, onko lakko yhteiskunnalle vaarallinen, hetken päästä hallitus joutuu ottamaan siihen kantaa, ja sitten lakko onkin jo poliittisten ryhmien keskinäistä kahinointia, hän selittää.

- Tämä on normaali kuva, jos lakolla on yhteiskunnallista merkitystä, ja lääkärilakolla varmasti tulee olemaan.

Lakko-oikeus on perustuslaissa, ja Kauppisen mukaan lakko-oikeus myös koetaan Suomessa perusoikeudeksi, olipa lakkoileva ryhmä mikä hyvänsä. Silti suhtautumisessa on eroa. Lakko on aina ollut toisille sallitumpi kuin toisille.

- Julkisuudessa ratkeaa, miten oikeudenmukaiseksi jokin vaatimus koetaan. Tärkeintä ja vaikeata on julkisen sanan voittaminen puolelleen: miten asiat pystytään perustelemaan julkisuudessa. Jos lakolla ei ole julkisuuden ja kansalaisten hyväksyntää, sitä on vaikea voittaa.

- Lääkärilakko koskettaa niin keskeisesti ihmisten terveyttä, että sen järjestämisessä saa olla tarkka pystyäkseen saavuttamaan lakolle myönteisen kuvan.

EDELLINEN LAKKO VAUHDITTI YKSITYISSEKTORIA

Kauppinen huomauttaa lakoilla olevan monia positiivisia tehtäviä. Lakko lisää yhteiskunnallista joustavuutta ja sopeutuvuutta.

Vuoden 1984 lääkärilakko lisäsi joustavuutta esimerkiksi antamalla yksityiselle terveydenhuollolle merkittävän sysäyksen eteenpäin.

- Lakossa kokeillaan jäykkiä rakenteita: miten selvitään vaikeassa tilanteessa, jossa tiettyjä palveluja ei enää ole. Yhteiskunnan kannalta on erittäin tärkeää joutua miettimään, miten selvitään, jos esimerkiksi terveydenhuolto ei toimi normaalilla tavalla.

Kauppisen mukaan on myös mahdollista, että lääkärilakko nostaa uudelleen esiin johtosääntökiistoja tai vaikuttaa muuten henkilöstöryhmien väliseen työnjakoon.

Lisäksi lakko opettaa sen osapuolet tuntemaan toisensa paremmin.

- Sen jälkeen tiedetään, missä kauhun tasapaino on. Lakossahan on aina kyse voimasta.