Suomessa on kukin lääkäri saanut hakeutua sille erikoisalalle, jonka on katsonut kaikista mielenkiintoisimmaksi tai muusta syystä itselleen sopivimmaksi. Lääkärien hakeutumista eri erikoisaloille ei ole todellisuudessa ohjattu millään tavoin. Osin tämän seurauksena eri alojen erikoislääkäritilanne on hyvin erilainen. Monilla erikoisaloilla on huutava pula erikoislääkäreistä, mutta muutamille suosituille aloille valmistuvilla erikoislääkäreillä on jopa vaikeuksia työllistyä. Viime vuosikymmenen aikana esiin tullut lääkäripula ja edelleen kiihtyvä erikoislääkärien eläköityminen ovat toistaiseksi pitäneet ongelman aisoissa, mutta joillain erikoisaloilla tilanne tulee muuttumaan jo lähitulevaisuudessa. Asia on todettu sekä Lääkäriliiton omassa valtakunnallisessa että muutamassa alueellisesti tehdyssä tulevaisuuden erikoislääkäritarvetta arvioineessa selvityksessä.

Näyttäisikin siltä, että nuorten lääkärien hakeutumista eri erikoisaloille olisi hyvä pystyä ohjaamaan ja säätelemään jollain tavoin tilanteen tasaamiseksi.

Mitä asialle voisi tehdä? Suomalaiseen demokraattiseen valtiojärjestelmään istuu varsin huonosti yksilön pakottaminen yhteiskunnan määräämänä eri tehtäviin tai työpaikkoihin, vaikka nuoret lääkärit ovatkin tämän suuntaista saaneet kokea esimerkiksi eurolääkäripalvelujen tai erikoislääkärikoulutuksen niin sanotun 50-50-säännön osalta. Näissä tapauksissa rajoitukset ovat olleet kuitenkin väliaikaisia, eivät koko uraa koskevia. Toisaalta erikoislääkärikoulutukseen hakeutumiseen on joissain puheenvuoroissa ehdotettu valintakokeita lääketieteen peruskoulutuksen tavoin. Uuden raskaan valintamenettelyn järjestäminen ei kuitenkaan tuntuisi järkevältä eikä mielekkäältä vaihtoehdolta.

Henkilökohtaisesti kannattaisinkin niin sanotun pehmeän ohjaamisen mallia, jossa erikoistuvien lääkärien määriä eri erikoisaloilla säädeltäisiin virkapohjia säätelemällä. Tämä toki edellyttäisi, että virkapohjat olisivat riittävät sekä yliopistollisissa sairaaloissa, keskussairaaloissa että terveyskeskuksissa, ja että erikoistuminen tapahtuisi pääsääntöisesti erikoistuvan lääkärin virassa. Tällä hetkellähän esimerkiksi keskussairaaloissa tai terveyskeskuksissa ei ole juuri lainkaan varsinaisia erikoistuvien lääkärien virkoja, vaan erikoistuminen tapahtuu pääasiassa erilaisin viransijaisuusjärjestelyin. Virkapohjien suuruutta eri erikoisaloilla ja eri sairaaloissa voisi koordinoida valtakunnallinen erikoislääkärikoulutusta hallinnoiva elin, jonka perustamista on muutenkin viime aikoina suunniteltu. Erikoisalakohtaista lääkäritarvetta seurattaisiin samalla aktiivisesti.

Nuorelle lääkärille tarjoutuisi näin mahdollisuus edelleen valita oma erikoisalansa. Kuitenkin niin, että mikäli ykkösvaihtoehto ei toteutuisi, hän voisi hakeutua esimerkiksi toiseksi tai kolmanneksi mieluisimmalle erikoisalalle. Näin nuoria lääkäreitä hakeutuisi myös erikoislääkäripulaa poteville erikoisaloille. Samalla voitaisiin huolehtia siitä, että lääkärit jakautuisivat tasaisemmin eri erikoisaloille kunkin erikoisalan todellisen tarpeen mukaan.