Viimeisten vuosien aikana ei ole ollut muodikasta tuoda esiin terveydenhuoltojärjestelmämme kiistattomia saavutuksia. Suurta julkisuutta saavat sen sijaan alamme ongelmat: lääkäripula, pitkät jonot, hoitopaikkojen puute, psykiatrian alan ongelmat, järjestelmän byrokraattisuus, ahtaat tilat päivystyspoliklinikoilla, potilaiden pallottelu jne. Nämä ongelmat ovat kiistattomia ja osin vakavia.

Kaikkia näitä ongelmia lääkärikunta ei pysty hoitamaan.

Käsitykseni on, että suomalainen terveydenhoitojärjestelmä tuottaa edelleen kansalaisille erittäin korkeatasoisia palveluita kansainvälisissä vertailuissa huomattavan halvalla. Syövän hoidon tulokset Suomessa ovat tutkitusti erinomaiset. Sepelvaltimotaudin hoidossa ennalta ehkäisevä työ on tuottanut erinomaisia tuloksia ja pallolaajennusten määrää on lisätty hyvin nopeasti, vaikka edelleen ollaan tavoitteista jäljessä. Harmaakaihileikkausten määrä on suuri. Keinonivelleikkauksia tehdään paljon, mutta tarve lisääntyy edelleen. Kaikki tämä toteutuu OECD-vertailussa lähes matalimmalla bruttokansantuoteosuudella.

Nykyisten saavutusten taustalla on vuosikymmenien työ. Suomalaisen lääkärikunnan ammatillinen kunnianhimo on aina ollut suuri. Nykyiset keskussairaalat ja yliopistolliset sairaalat saivat alkunsa 1950-luvun lopulla. Kiitollisena on nostettava hattua sille lääkärikunnalle, jonka elämäntehtävänä oli talkootyötunteja laskematta nostaa ammatillinen osaaminen vähitellen nykyiselle tasolle. Samanlainen rakentamisprosessi on käyty läpi myös perusterveydenhuollossa. Nykyisissä terveydenhuollon yksiköissä on valtava määrä hiljaista tietoa, jota niin vaan ei ole siirrettävissä muualle.

1990-luku toi mukanaan kokonaan uuden tilanteen. Terveydenhuollon rahoitus ajautui taloudellisen taantuman myötä vakaviin ongelmiin. Henki lääkärikunnan keskuudessa on edelleenkin ollut, että periksi ei anneta. Järjestelmän tuottavuus kasvoi kohisten. Suoritteiden määrä kasvoi, vaikka panostus alalle väheni. Työn sankari lienee sopiva määritelmä meille viime vuosikymmenen puurtajille. En varmaankaan ole ainoa kun sanon, että kovempaa vauhtia tätä oravanpyörää ei enää saada pyörimään. Toimintatapoja arvioimalla tehokkuutta voidaan ehkä vielä jonkin verran parantaa, mutta tällaisen kehitystyön tekeminen edellyttää hyppäämistä hetkeksi pois oravanpyörästä. Kehittämistyölle on irrotettava aikaa.

Helsinkiläisestä näkökulmasta tarkasteltuna somaattisen terveydenhuollon alueella hoidon tarjoaminen koko väestölle on ollut keskeinen tavoite. Iän tai sosiaalisen aseman perusteella vakaviin sairauksiin tarjolla olevia vaikuttavia hoitoja ei juuri ole evätty, ja tehokkaan hoidon antamisen mahdollisuudet on selvitetty ennen kuin päätös vaikuttavasta hoidosta tai siitä luopumisesta on tehty. Jos hoitoa ei ole tarjottu, on epäämisen peruste ollut lääketieteellinen. Tästä huolimatta hyvä terveys jakaantuu eri sosiaaliryhmien kesken hyvin epätasaisesti. Hoitava lääketiede ei pysty ratkaisemaan koko tätä ongelmaa, se voi vain lievittää sitä.

Edessä on kuitenkin kovia haasteita. Pelkästään väestön ikääntyminen lisää hoidon tarvetta. Hoidettavien syöpäpotilaiden määrä lisääntyy, vaikka syövän ilmaantuvuus ei lisääntyisikään. Samalla uudet hoitomuodot ovat tuomassa suurelle potilasjoukolle paljon hyviä elinvuosia lisää. Seurannassa olevien ja uusintahoitoja tarvitsevien potilaiden määrä kasvaa. Pelkkä toimintojen tehostaminen ei tätä ongelmaa ratkaise. Jo nykyisen hoidon tarjoaminen, saati sitten uusien tehokkaampien hoitomuotojen käyttöönotto, edellyttää kyllä jatkuvaa, hallittua lisäpanostusta.

Kansallinen terveysprojekti on jo tähän mennessä tuottanut suuren määrän ajatuksia terveydenhuollon tulevaisuutta varten. On ilman muuta hyvä, että elektiivisten toimenpiteiden indikaatiota pyritään arvioimaan yhteisten mittareiden avulla. On tietysti edellytettävä, että tämä indikaatioasettelu vastaa kansallisia ja kansainvälisiä Käypä hoito -suosituksia.

Käypä hoito -ajattelu on tärkeää myös operatiivisen hoidon ulkopuolella. Sähköisen sairauskertomusjärjestelmän avulla on saavutettavissa merkittäviä hyötyjä. Fyysinen hoitopaikka voi vaihtua, mutta potilaan tiedot ovat käytettävissä läpi koko hoitoketjun. Päällekkäistä työtä voidaan vähentää. Eri henkilöstöryhmien työnjakoa on jatkuvasti mietittävä uudelleen. Hoitohenkilökunnan rooli kroonisten sairauksien seurannassa voi vahvistua. Paikallisesti voidaan miettiä, kuinka käytettävissä oleva yleis- ja erikoislääkärikapasiteetti parhaiten voitaisiin hyödyntää. Harvinaisten tai toistuvia hoitolinjauksia vaativien pitkäaikaissairauksien seuranta voi kuulua asiaan perehtyneelle yleislääkärille, mutta se voisi kuulua myös alan erikoislääkärille. Erikoislääkärikonsultaatioiden saatavuutta on mietittävä.

Tärkeimpänä kaikesta lääkärikunnan on valvottava, että potilaat saavat ja että he kokevat saavansa hyvää hoitoa. Vaikka hoitotulokset ovat jatkuvasti parantuneet, on hyvä potilas-lääkärisuhde jäänyt vähemmälle huomiolle. Ei riitä, että potilaan pieni tai suuri vaiva on saatu hoidettua. Vastaanoton tai hoitojakson päätyttyä sekä potilaan että lääkärin tulee olla hyvällä mielin oven sulkeutuessa.

Tästä on hyvä jatkaa työtä. Lähdetään siitä, että potilaita voidaan jatkossa hoitaa vielä paremmin kuin nyt. Kyllä lääkärikunta saa ja osaakin olla ylpeä saavutuksistaan. Joskus kyllä toivoisi, että myös sairaaloitamme ja terveyskeskuksiamme omistavat kunnanisätkin olisivat. Sillä syytä olisi.